Archive For The “Tiede / taide / historia” Category
Keväällä julkaistiin historiikki Hotel Kämpin Baarista, ”Minä menen Kämpiin takaisin – Cocktaileja ja tarinoita Kämpin baarista.” Siinä kerrotaan eläviä tarinoita baarin toiminnasta ja sen historiasta.
Kirjan kirjoitti kolmikko Kimmo Aho, Ville Liikanen ja Mika Vitikka. Kimmo Aho on toiminut hovimestarina Ravintola Kämpissä, Mika Vitikka on Kämp Baarin entinen baaripäällikkö ja Ville Liikanen nykyinen.
Mika Vitikka sai Kämpin baarin pyörittääkseen kun se perustettiin: hän oli Sydneyssä menossa työvuoroon kun Kämpistä soitettiin, että haluaisiko hän tulla sinne
töihin. Siihen aikaan hän oli ollut viitisen vuotta töissä ulkomailla kuten Yhdysvalloissa.
Koko uuden hotellin henkilökunta koulutettiin kolmessa viikossa. Koulutuskielenä toimii englanti. Johtoportaasta moni oli tuotu ulkomailta, ravintolapäälliköt olivat toki suomalaisia. Se oli Suomessa siihen aikaan ihmeellistä ja erikoista, muistelee Mika Vitikka.
Kämp on ollut historiansa aikana edelläkävijä monessa. Siellä avattiin ensimmäinen saksalaistyylinen olutravintola, Biertunnel ja ensimmäinen amerikkalaistyylinen baari American Bar. Hotellin Peilisalissa perustettiin suomalaisten baarimestarien kerho, FBSK ry.
Theodor Höjer suunnitteli rakennuksen viisikerroksiseksi. Se valmistui vuonna 1887. Rakennus sai kuitenkin lopullisen muotonsa kun Lars Sonck suunnitteli siihen kuudennen kerroksen. Aikaisemmin paikalla oli ollut vain puutalo.
Vanha Kämp suljettiin vuonna 1965. Vanha rakennus purettiin ja uudelleen rakennetussa ei ole oikein mitään jäljellä entisestä. Fasadi oli jo huonossa kunnossa, sillä rakennus oli rakennettu Kluuvinlahden lietteen päälle puupaalujen varaan. Liikenne 
Pohjois-Esplanadilla oli myös kasvanut joten liikenteentärinä tärisytti hieman rakennustakin.
Välillä Kämp toimi myös KOP-pankin pääkonttorina. KOP omisti Kämpin alkuperäiset taulut, joista tuotettiin jäljennökset nykyiseen Kämpiin.
Suomi oli Kämpin alkuaikoina selkeästi luokkayhteiskunta. Hotel Kämpissä kävi arvovaltaisempi ja sivistyneempi asiaka
skunta. ”Maahamme oli syntynyt uusia sosiaalisia luokkia ja ammatteja, joihin kuuluivat esimerkiksi toimittajat, teollisuusjohtajat ja taiteilijoita. Hotel Kämpistä tulikin nopeasti monien poliitikkojen, kulttuuri-ihmisten, liikemaailman edustajien ja matkailijoiden kohtaamispaikka” kerrotaan kirjassa.
Hotellissa kokoontui monia Suomen kultakauden taiteilijoita: Juhani Aho, Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Eino Leino ja Jean Sibelius. Taiteilijatapaamisissa Symposioneissa kävi vierailemassa paljon muusikoita vierailijoina, mutta myös muiden alojen taiteilijoita. Niissä keskusteltiin, musisoitiin, nautittiin munkkilikööriä ja poltettiin sikareita.
Niistä ajoista liikkuu paljon anekdootteja.
Jean Sibelius oli vaimolleen sanonut Kämpiin lähtiessään, Ainon kysyessä milloin hän tulee takaisin, oli Jean Sibelius sanonut että: ”Aino-hyvä, en voi tietää. Minä olen säveltäjä, enkä ennustaja.”
Robert Kajanus taas oli kerran lähtenyt esiintymään Pietariin. Kun hän tuli takaisin kabinettiin, jossa muut olivat edelleen juhlimassa, hänelle tokaistiin: ”Älä siinä koko 
ajan 
ovissa ramppaa!”
Hotel Kämp toi Suomeen ja Helsinkiin uuden palvelustandardin. Omistajat olivat kansainvälisiä: alkuun Starwood, joka omisti mm. Sheraton-ketjun. Kämp oli osa ”Luxury Collectionia” ja oli enemmän ”prestige” kuin muut Helsingin hotellit.
Kämpin baari ei ole enää ihan niin taiteilijakapakka, mutta kun se uudelleen avattiin kävi sielläkin paljon taiteilijoita, varsinkin kuvataiteilijoita ja kapellimestareita.
Kämpissä ovat yöpyneet monet maailmantähdet, joiden joukossa urheilijoita ja keikalla käyneitä muusikkoja. Kun Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Madeleine Albright yöpyi hotellissa, muistelee Mika Vitikka turvatoimien olleen varsin tiukat.
Kämp baari on ollut maailman TOP 40- hotellibaarilistauksessa mukana ja myös itse hotelli on esiintynyt maailman sadan parhaan hotellin listalla. Se on paikkana ja brandina varsin tunnettu.
Hotellin ravintolat ovat omalla tavallaan hankalia, sillä kovin moni joka kaupunkiin saapuu ei välttämättä jää hotellille syömään, mutta baarit saattavat olla eri juttu, niihin on helpompi mennä.
Alkuaikoina baariin tultiin vähän kuin katsomaan, keitä siellä oli. Avajaispäivän avoimissa ovissa kävi 15000 uteliasta. Suomalaiset ovat peruskohteliaita ihmisiä, kuuluisuudetkin jätetään aika rauhaan, ehkä toisin kuin maailmalla, sanoo Mika Vitikka.
”Kun tämä avattiin moni
kävi katsomassa. Ihmiset ja ystävät tulivat käymään baarissa. Baarissa oli matalampi kynnys, ei tarvinnut tulla asumaan”, sanoo Mika Vitikka.
Kun hotelli avattiin, kirjoitettiin siitä ensimmäisen vuoden aikana neljä ja puolisataa juttua. Koko Suomen ravintolaväki kävi tsekkaamassa paikan.
Maailmalla kehuttiin, mutta Suomessa haukuttiin, Suomessa oli silloin vanhakantaista meininkiä, kommentoi Mika Vitikka. Milloin ruoka oli pahaa, cocktaileja ei tehty oikein tai paikassa ei enää vain ollut sitä Jean Sibeliuksen sikarintuoksua.
Tietokirjailija Le Monde Diplomatiquen Suomen edition päätoimittaja Ari Turunen on julkaissut nyt yhteensä yksitoista teosta. Ensimmäinen hänen teoksensa oli Ulkokultaisen käytöksen kirja, jonka hän kirjoitti Markus Partisen kanssa.
Yhdennestoista teos Mulkerot kertoo maailmanhistorian suurista hallitsijoista, edellytyksenä on että heille on pystytetty jossain maassa patsas.
Osa kirjan hahmoista on suoranaisia hirmuhallitsijoita, muut vain suuria hahmoja maailmanhistoriassa, kuten Martti Luther.
Kirjassaan Ari Turunen kiinnittää huomionsa heidän elämänsä yksityiskohtiin.
Esimerkiksi Napoleon sanoi joskus Metternichille, että jos hän ei saa tahtoaan läpi rauhanneuvotteluissa, hän voi surutta uhrata miljoona ihmistä. Tällaiset anekdootit näyttävät, miten pitkälle hän oli valmis menemään.
Stalinin patsaita on vielä muutamia jossain. Hitlerin patsaita ei tiettävästi ole enää näkyvillä. Varsinkin monessa maailman väkirikkaassa näkyy kaikenlaista glorifointia, mutta on universaalia että valtiosta tai kulttuurista riippumatta pystytetään sankaripatsaita.
Uudelleen itsenäistyneillä on oltava omat sankarinsa. Heille on osoitettu patsaita. Makedonia pystytti patsaan Aleksanteri suurelle ja Uzbekistan Timur Lenkille. Mongoliassa on valtava Tsingis Kaanin ratsastajapatsas juuri Ulan Batorin ulkopuolella.
”Mikä herätti kiinnostukseni on, että näitä vanhoja sotakenraaleja nostetaan jalustalle uusissa maissa. Näillä on tekemistä kansakunnan rakentajana. On yleinen piirre, että joka pääkaupungissa jonkun ratsastajapatsaan ase osoittaa johonkin suuntaan.” sanoo Ari Turunen.
Hän ottikin tutkittavaksi, millainen persoona patsaan takana mahdollisesti on. Hallitsijat paljastuivat aika häikäilemättömiksi, joidenka kanssa ei todellakaan saanut olla eri mieltä.
Kouluhistorian sankarieetoksessa puhutaan kansakunnan rakentajista ja suurista kenraaleista. Meidän maamme sankari voi olla naapurimaan pahin vihollinen.
Ari Turunen ei kehota patsaita kaatamaan, mutta niiden takana on paljon kerrottavaa. James Cookin patsas Australiassa ja Yhdysvaltani Charlottevillen tapahtumat nostivat paljonkin porua.
Moni näistä hallitsijoista oli tosi väkivaltainen. Belgiassa Leopold II:n patsaalle aktivistit liimaavat lapun jossa lukee ”massamurhaaja”. Tämähän on ihan perus vallan arkkitehtuuria, mutta kyllä koulukirjoissa pitäisi kertoa enemmän.
Vaikka joku hallitsija on tuonut maalleen kunniaa ja laajentanut valtakuntaansa, uhrien näkökulmaa ei usein huomioida.
Napoleon pisti oikeastaan koko Euroopan sekaisin. Puhuttiin ”Code Napoleonista” eli että yhdenmukaistettiin lainsäädäntöä ja metrinen järjestelmä laajennettiin laajemmalle Eurooppaan. Napoleonin kunnianhimon tuoma tuho oli melkoinen, mikä synnytti kyllä ajassaan oman vastavoimansa.
Monen hallitsijan patologinen kunnian- ja vallanhimo on synnyttänyt monia valloitussotia. Tsingis Kaanin armeija oli palkka-armeija, jonka tehtävänä oli ryöstää ja valloittaa. Se toi leivän pöytään. Suomalaisista vaikka Mannerheim ole eivät päässeet tuhovoimaltaan lähellekään ulkomaisia hallitsijoita.
Tuorein kirjassa käsiteltävä hahmo kirjassa on Che Guevara, joka uhkasi New Yorkia ydinaseella. Hänen ulkonäkönsä oli komea mutta kaikkia hänen persoonansa puolia ei tuoda esiin.
Eräässä Ari Turusen näkemässä argentiinalaisessa dokumentissa kerrottiin, mitä kaikkea Che Guevara raivosi Kuuban vallankumouksessa. Che Guevara oli homofobinen ja ei pitänyt rock-musiikista. Vaikka monella rokkarilla on paita hänen kuvallaan, eivät rokkarit olisi voineet Che Guevaran aikaisessa Kuubassa voineet musiikkiaan esittää.
Carlos Santana on fanittanut suuresti Che Guevaraa ja käyttää hänen kuvallaan varustettuja t-paitoja. Olisiko hänellä ollut mahdollisuus kirjoittaa kappaleitaan vai olisiko hänet pitkätukkaisena heitetty koulutusleirille, pohtii Ari Turunen:
”Näissä sankarimyyteissä pitäisi ottaa huomioon, että kuvamme on ikoninen.”
Che Guevarasta on yksi hyvä valokuva ja hänet on nimetty vapaustaistelijaksi. Kuitenkin kirjeessä isälleen Che Guevara toteaa: ”Isä, olen alkanut pitämään tappamisesta.”
Aleksanteri Suuresta on tehty elokuvia, joissa hyvännäköiset Hollywood-näyttelijät esiintyvät. Imagomme Aleksanteri Suuresta on vähän liian hyvä ollakseen totta. Se, että Aleksanteri Suuri halusi valloittaa koko maailman, onko se sitten hienoa, ky
syy Ari Turunen. Tässä asiassa hän sanoo olevansa hieman moralisti.
Aleksanteri Suuri möi valloittamisensa kaupunkien asukkaat orjiksi ja naiset raiskattiin. Tätä on tapahtunut ihan viime aikoinakin 90-luvun Jugoslaviassa.
Unkarin Viktor Orban järjestelee maan patsaita uusiksi. Populistina hän on sanonut että unkarilaiset ovatkin Attila Hunnin jälkeläisiä.
Hunnit tulivat Keski-Aasiasta. Siellä puhutaan turkinsukuisia kieliä. Viktor Orban on väittänyt, että unkari ei olisikaan enää suomalais-ugrilainen kieli, mitä kielitieteilijät pitävät pötynä. Se on vähän kuin Suomen pääministeri sanoisi, että meillä on paljon lainasanoja Ruotsista niin suomenkieli onkin skandinaavinen.
Unkari on osallistunut tarkkailijana turkinsukuistenkielten konferenssiin. Astana Newsissa Viktor Orban poseeraa muiden turkinsukuisten kielten valtionjohtajien kanssa samassa kuvassa.
Historiaa kirjoittaessa pitäisi olla myötätuntoa uhrejakin kohtaan. Ari Turunen: ”Tämä on ajankohtaista koska vahva johtajuus on noussut ympäri maailmaa. Kirjani kertoo, mitä tapahtuu jos meillä on liian vahvoja johtajia.”
Vahvuus ei ole välttämättä heikkoutta mutta täydellinen myötätunnon puute sitä on. Edesmennyt republikaanipresidentti George H.W. Bush sanoi, että hän haluisi jättää perinnöksi enemmän lempeyttä ja myötätuntoa maailmaan. Se oli Ari Turusen mukaan hieno veto presidentiltä, joka oli hyvin vahva mutta ei ihan vailla myötätuntoa.
Toimittaja Mikko Mattlar kirjoitti kirjan Stadin diskohistoria, joka käsittelee ajanjaksoa 1966-88. Kirjaan idean hän sai 30-osaisesta radio-ohjelmastaan Radio Helsingissä, joihin hän haastatteli ajan kokeneita.
Hän on tehnyt journalistin opintoja Jyväskylässä ja on koittanut freelancerina profiloitua musiikkiin. Apurahakin pakotti kirjoittamaan, että sitä ei turhaan olisi haettu. Hänellä oli tilaisuus haastatella lisäksi vielä noin pariakymmentä diskon suomalaista konkaria.
Nämä DJ:t olivat soittaneet 60-70- ja 80-luvuilla. Mikko Mattlar halusi välittää eteenpäin heidän kokemuksensa nuoremmille DJ:ille. Häneltä jäi jo aikataulusyistä haastattelematta portsarit ja asiakkaat jotka paikoissa kävivät.
Herralle nimeltään Paavo Einiö kuuluu ehkä suurin kunnia diskon tuomiseksi Suomeen. Hän oli järjestänyt jazz-klubeja Helsingissä 50-luvulla, tehnyt jazz-lehteä ja perustanut menestyksekkään levy-yhtiön.
Hän promoottori Tom Hertellin kanssa toi uuden villityksen ulkomailta, diskoteekin. Televisiossa näkyi Nuorten tanssihetki -ohjelma, jossa oli diskoa. Ensimmäinen diskoteekki perustettiin Kulosaareen Casino -ravintolaan.
Alkamispäivä oli 1. helmikuuta 1966.
Kulosaaren Casinoon asennettiin korkealuokkaiset Discoteca-varusteet; high-fidelity-stereo äänentoistolaitteet. Orkesteria ei enää ollut vaan non-stop musiikkia stereo-äänilevyltä.
Ylioppilaslehden lehti-ilmoituksessa Discoteca on ”uusi ja erilainen illanviettotapa” joka oli suuressa suosiossa Amerikassa ja Euroopan suurkaupungeissa.
Discoteca-tansseihin kuului oleellisesti speaker, tiskijukkien piti myös hauskuuttaa yleisöä. Saattoi mediahuomio olla positiivistakin, raportoitiin: ”Tiistaina se rävähti! Musiikkia seinän täydeltä! Discoteca jättiläismenestys!”
Enää ei tarvittu eläviä soittajia, vaan musiikki tuli levyltä.
Diskoteekki ei aina ollut avoin kaikille, mutta nuorisosta ehkä tulisi myöhemmin kasvettuaan ravintoloiden asiakkaita. Casinolle vaadittiin osakuntakortti, joten se oli yliopistonuorison paikka. Kun Kalastajatorppa aloitti, edellytettiin vain 18-vuoden ikää ja siitä tuli menestys.
Uudella ylioppilastalolla ja osakunnissa oli joskus tosi kova meno, DJ Joke Linnamaa: ”Osakunnissa tilanne lähti käsistä kaikkein eniten, koska siellä ei ollut niin paljoa järjestysmiehiä. Oli ties minkälaista puolialastonmeininkiä, juomakisaa ja erilaista akrobatiaa, ja porttikieltoja annettiin julkisesta coituksesta juhlatilassa.”
Jos haluaa nykyään mennä kuuntelemaan autenttista vanhaa diskoa, on paras mennä Bottan Nostalgiadiskoihin tai Night Fever -iltoihin, jossa yli seitsemänkymppiset soittavat muutaman kerran vuodessa. Joke Linnamaa vietti siellä 50-vuotisjuhliaan DJ:einä. Paikalla löytyy myös DJ Börje ja Black Mike.
On mielenkiintoista seurata heidän levyjen soittamistaan, vaikka kappaleet olisivat tuttuja, sanoo Mikko Mattlar. Botta on suojeltu rakennus, joten se näyttää samalta kuin alun diskovuosina.
Mikko Mattlar ottaisi joitain asioita diskoajalta, joitain ei. Entistä listamusiikkia hän preferoisi, mutta toisaalta vaihtoehtoista musiikkia on nykyään tarjolla paljon enemmän. Yhtenäiskulttuuria hän ei kaipaa, nykyään on tarjoa laajempaa.
Diskot tulivat Suomeen aika nopeasti maailmalta. Niissä soitettavat levyt lähetettiin postissa Briteistä tai Yhdysvalloista. Muutamassa kuukaudessa maailmanhitit löysivät tiensä Suomeen.
Legendaarisimmat diskot olivat ehkä Tekniska Föreningin Täffän (Dipolissa toimi Vesimies-disko) ja kauppakorkean opiskelijoiden KY-talo. Puhuttiin, että Täffänillä olisi levyvieraita 150. Helsingin kauppakorkean opiskelijoiden KY-talo Pohjoisella rautatiekadulla oli suosittu. Alakerrassa toimi kellaridisko Kyklooppi.
Tiloja, joissa ei ollut jäsenkorttipakkoa, valvottiin tiukemmin niiden ollessa avoimia tiloja.
Täffänilla oli pieni klubi alakerrassa. Siellä toiminut DJ Sue Lemström on sanonut näin: ”Ylhäällä oli pääsali ja minä olin vähän undergroundissa siellä alhaalla. Soitin lähes pelkästään soulia ja funkia – Wilson Pickettiä, Aretha Franklinia, Isaac Hayesia, Sam & Davea, kaikkea Stax – ja Motown-levymerkkien musiikkia. Eihän ihmiset olleet juuri kuulleet sellaista musiikkia silloin.”
Lemströmillä oli yksi levysoitin eikä mikrofonia. Hän seisoi pöydällä, hyppi ja huusi: ”Ok come on people, get up and dance!”
Primulan yläkerta on paikoista vielä jäljellä ravintolakäytössä. Siellä kuulemma soitettiin enemmälti purkkaa, mutta jonkin verran mustaa musiikkiakin, sanoo Mikko Mattlar. Aina ei paikoissa soitettu pelkkää diskoa, eräs DJ soitti 70% diskoa, loput purkkaa, rockia ja hitaita. Sekin sai hyvän vastaanoton.
Usein kävi niin, että huippupaikat olivat sitä vain hetken.
Alkon hallintoneuvosto päätti poistaa anniskelun diskoista. Niin sanotussa paimenkirjeessä luki: ”Erikoisesti helsinkiläisissä anniskeluravintoloissa on lähinnä kokeilumielessä järjestetty ns. discotheque-tanssiaisia, joissa musiikki on hoidettu äänilevylaittein ja joissa yleensä on ollut miltei yksinomaan nuorisoa, joissa musiikki on hoidettu äänilevyin ja joissa yleensä on ollut nimenomaan nuorisoa.”
Tämä oli ristiriidassa väkijuomalain 46. pykälän kanssa, joten kiellettiin anniskelu nimenomaan discotheque-tanssiaisissa.
Seurasi yleinen keskustelu, jossa pohdittiin onko parempi että nuoret ostavat viinansa trokareilta vai voivatko he juoda valvotuissa olosuhteissa. Liberaali Hesari otti kannan, että nuoriso tarvitsee tällaisia tiloja, missä kokoontua. Jotkut nuorisot olivat niin tanssitahtoisia, että epäiltiin että tulevat tiloihin, riippumatta siitä tarjoillaanko siellä alkoholia vai ei
Beach-partya mainostettiin hesarissa näin: ”Disc-jockeyt, a-ravintolat, tunnelmaa, love-cellar, kravattikielto, uimapuvuilla ilmaiseksi, viimeiset hitit.” Kesä 1968 oli hippikesä, mutta myös kuuma diskokesä.
Kaikki diskot eivät sijainneet Helsingin keskustassa, Puotilassa oli Club Sven Tuuva, Vantaan Tikkurilassa olivat Pormestari ja Calypso. Myös maaseudulla oli diskoja.
Keväällä 1969 disko soi Munkkiniemi-Lehtisaari-Otaniemi -akselilla.
Nimimerkki Vihainen syrjästäkatsoja kirjoitti Hesariin näin:
”Helsinki on maailman tylsin kaupunki huvittelujen puolesta. Täällä on yksi disko, mutta senkin maine on puoliksi pilalla, sillä siellä pidetään vanhojen tanssia. Vanhat voivat tanssia muuallakin, Helsingissä onkin huvittelumahdollisuuksia vain vanhoille”.
Vertailun vuoksi Tavastia alkoi muodostua nykyisenlaiseksi rock-klubiksi vasta 1972-1973 kun Hämäläisten talo remontoitiin. Siinä aloitti Semifinal-klubi.
Aina ei soitettu pelkkää diskoa, eräs dj soitti 70% diskoa ja loput purkkaa, rocki ja hitaita. Sekin sai hyvän vastaanoton.
Helsinki Club eli Hesari oli välitön menestys. Siellä disko alkoi vuonna 1971. Sinne ei enää ollut pukukoodia, näin hotellijohtaja Raimo Huotari sanoi Ilta-sanomissa:
”Ainoa ohje henkilökunnalle on se, että asiakkaat ovat siististi pukeutuneita, nimenomaan puhtaissa vaatteissa. Emme toivo vieraiden tulevan likaisissa farkuissa.”
Ylä-Primulaan eksyi musta mies, joka teki vaikutuksen tanssitaidoillaan. DJ soittikin soulhittejä loppuillan.
Tyypillisesti yksi tiskijukka soitteli levyjä joitain vuosia, joten entisten DJ:eiden määrä Helsingissä on aika hulvaton.
Mikko Mattlarin kirja päättyy vuoteen -88 mutta vielä 90-luvulla disko vielä eli. Nykypaikoissa soitetaan paljon listamusiikkia.
Maa on ollut enemmän rock-henkinen, joten Suomessa diskoartistit ovat jääneet marginaaliin ja lyhytikäisiksi. Moni yritti, mutta vastakaikua ei tullut.
Alkuun disko oli aidosti edistyksellistä, mutta pian listamusiikki ja kaupallisuus jyräsivät sen. Kaupallisen radion synty noin -85 muutti alaa.
Soul edelsi diskoa, mutta Suomessa se ei saanut mainittavaa jalansijaa. Valkoisten miesten kitaramusiikki Englannista oli suosiossa, diskossa oli sentään naislaulajat.
Mikko Mattlarilla on oma top 20 -lista häntä lähinnä olevista diskobiiseistä, mistä hän tietää että Helsingissä on soitettu, tästä linkki listaan:
Bottan Night Fever -klubi seuraavan kerran 30.3., linkki FB-tapahtumaan:
Tutkija Elina Noppari teki Tampereen yliopistolla työryhmänsä kanssa tutkimusta niin sanotuista vastamedioista. He julkaisivat muiden kirjoittajien kanssa kirjan Media & Populismi (Vastapaino). Vuonna 2015 tuli Eurooppaan ja Suomeen suuri siirtolaisaalto. Samaan aikaan julkisuudessa ruvettiin puhumaan valemedioista kuten MV-lehdestä.
Tutkijat pitivät aihetta kiinnostavina ja ryhtyivät seuraamaan julkaisuja. Julkinen keskustelu vaikutti varsin yksipuoliselta. He halusivat tarkastella julkaisuja nimenomaan tekijöiden ja lukijoiden näkökulmasta. Niistä puhuttiin paljon mutta puhujat olivat kaikkea muuta kuin ihmisiä jotka olivat niiden kanssa tekemisissä.
Elina Noppari: ”Meitä kiinnosti juuri se miksi nämä julkaisut vetoavat ihmisiin, miksi niitä seurataan.”
Toisaalta kiinnosti se miten perinteinen media ja journalismi on osoittautunut tarpeettomaksi ja miksi ihmiset ovat kääntyneet uusien verkkojulkaisujen pariin.
He aloittivat tutkimuksen jo ennen kuin saivat rahoitustakaan. Mediatutkijoina he ovat tehneet tutkimusta, joka on yleisölähtöistä, jotta näkevät mitkä lukijoiden ja sisällöntuottajien motiivit ovat. Nämä roolit usein sekoittuvat.
Tutkijat alkoivat tutkimuksen ”lumipallomenetelmällä”. He hyödynsivät omia sosiaalisia verkostojaan, että löytäisivät haastateltavia. Kirjoittivat aluksi Facebookiin. Yhteensä he haastattelivat noin 25 henkilöä, jotka olivat sekä tekijöitä että lukijoita.
He lähestyivät ihmisiä, jotka saattaisivat seurata tämäntyyppisiä julkaisuja ja kysyivät, tunteeko taas tämä heitä. Hiljalleen päädyttiin aktiivitekijöihin asti. Aineisto on kuitenkin vain haastatteluaineisto, josta yleistyksiä on hankala tehdä. Mediassa oli virheellisesti lukenut, että nyt käyttäjät ja tekijät on saatu profiloitua.
He etsivät yhteisiä nimittäjiä, Elina Noppari: ”Heillä oli epäluottamusta jota he toivat esiin journalistiseen mediaan, se oli yksi keskeinen syy että oli hakeuduttu etsimään vaihtoehtoja.”
Luottamuksen menetykseen oli monia yksilöllisiä syitä. Joku oli saattanut todistaa tilannetta mielenosoituksessa, jota journalistinen uutisointi ei ollut käsitellyt oikein. Joku oli löytänyt ulkomailta uutislinkkejä, jotka eivät käyneet kotimaan uutisoinnin kanssa yksiin.
Kun maahanmuuttoaalto vuonna 2015 iski, niin journalistinen uutisointi oli liian varovainen. Moni näki, että vuosien saatossa linja on muuttunut ja moni näki, että vastamediat ovat aiheuttaneet tämän. Maahanmuuttokysymyksiin ei journalistinen media osannut antaa vastausta tai tietoa, jota olisi tarvittu tai haluttu.
Kaikki vastamedia ei kuitenkaan puhu pelkästä maahanmuutosta, vaikka se muutama vuosi sitten koettiinkin tärkeäksi. Rikosuutisointi on yksi aihepiireistä, joita vastamedioissa seurataan. Myös kriittinen suhtautuminen Euroopan Unioniin, kansainvälinen politiikka ja Venäjä.
Haastatteluissa kysyttiin suhtautumisesta Venäjään, sillä monia nettilehtiä on kritisoitu venäjämyönteisiksi. Heiltä kysyttiin, miten he kokevat asian, ovatko levittämässä venäjämyönteistä aineistoa tai miten lukijat suhtautuvat Venäjä-aiheisiin. Ei tarvinnut aina edes kysyä ennen kuin aihe nousi esille. Valtamediaa kritisoitiin NATO-myönteiseksi ja vastamedioista haetaan tälle vastavoimaa.
Lukijat seuraavat kuitenkin myös journalistista mediaa. Julkisessa keskustelussa uskotaan, että julkaisuja seurataan täysin kritiikittömästi, että kaikki uskotaan mitä siellä sanotaan. Mutta tosi asiassa haastatellut suhtautuvat vain yhtä kriittisesti vastamedioihin kuin journalistiseen mediaan.
He ajattelevat seuraavansa uutisointia sieltä täältä kriittisesti, jopa skeptisesti. Täten pystyy paremmin suodattamaan totuuden, mikä ikinä se onkaan, se löytyy medioiden välimaastosta.
”Jos ajattelee vaikka MV-lehteä, osa kertoi nauttivansa vähän kuin herravihaa uhkuvasta provosoivasta kirjoitustyylistä, sitä luetaan vähän puolivitsinäkin” sanoo Elina Noppari.
Perinteisen journalismin katsottiin arvojen tasolla heijastavan talouspolitiikassa aika oikeistolaista arvomaailmaa. Sitten sosiaalipolitiikassa ja maahanmuuttoon liittyen hyvin vasemmistolaista ja vihreää arvomaailmaa. Moni koki, että perinteisessä mediassa ei löydy tarpeeksi konservatiivista ajattelua.
Kaikki vastamedia ei ole oikeistolaista, on vasemmistolaistakin kuten Vastavalkea. Se ponnistaa vasemmistolaisesta arvomaailmasta. Oikea media on oikeistokonservatiivinen, MV-lehti taas kuvataan äärioikeistolaiseksi.
Tyypillistä vastamedioille on, että ne voivat sinänsä edustaa mitä tahansa poliittista aatesuuntaa tai arvomaailmaa, vasemmalta oikealle.
Tutkijat päätyivät käyttämään käsitettä vastamedia, koska se pyrkii haastamaan valtajulkisuudessa olevia tulkintoja ja asettuu journalismin vastavoimaksi. Ne saattavat olla hyvin erilaisia sisällöllisesti, tekotavallisesti ja ulkonäöllisesti. Julkaisut saattavat edustaa täysin vastakkaisia poliittisia kantoja, mutta yhdistävänä tekijänä niissä on esiintyä vastavoimana ja halu kyseenalaistaa julkisuudessa olevia tulkintoja.
Lehtiä voi tulla ja mennä, niitä on kohtalaisen helppo perustaa.
Tutkijat tarkastelivat MV-lehteä kaikkein tarkimmin ihan juttujen tasolla, minkälaisia juttuja siellä on. He poimivat sieltä kaikki jutut parin viikon ajalta. Jutut luokiteltiin ja katsottiin lähdekäytäntöjä, kuvankäyttöä ja kaikkea.
Muita saitteja he kävivät läpi yleisemmällä tasolla, katsottiin niiden komponentteja, miten he ovat jaotellet juttunsa ja minkä tyyppisiä kirjoittajia siellä on. Syntyi yleiskuva saiteista, linjoista, juttutyypeistä ja esitystavoista.
Journalistisesti vastamedia eroaa perinteisestä siinä että tekijät usein ovat amatöörejä, eivätkä ole sitoutuneet journalistin ohjeisiinkaan. Ne ovat kantaaottavia ja mielipidelehtiä, ääripäänä MV-lehti joka käyttää hyvinkin provosoivaa propagandistista kielenkäyttöä. Se pyrkii kohauttamaan ja on rasistinen.
Elina Noppari sanoo, että MV-lehti on vaihtoehtoscenen iltapäivälehti. Kun taas Vastavalkea tyypillisesti käyttää paljon lähteitä ja pyrkii perustemaan artikkeleissa hyvinkin syvällisesti kantojaan. Kansalainen ja Oikea media ovat ulkoisesti asiallisen näköisiä, ne muistuttavat tavallisia uutissivustoja. Silti niillä on oma agendansa, oma vinkkeli mistä maailma nähdään. Ne pyrkivät tuottamaan tätä tukevaa sisältöä lukijoille.
Englanniksi käytetään termiä ’hyperpartizan sites’, joka tarkoittaa että nämä vastamediat pyrkivätkin olemaan avoimen puolueellisia.
Vanha puoluelehdistö on siirtynyt nettiin tai kuollut pois, lukijamäärät ovat vähentyneet roimasti. Suomessa on ollut pitkä puoluelehtien perinne, uusiin verkkolehtiin liittyy poliittisuus, näkemyksellisyys ja puolueellisuus. Elina Noppari: ”Ne profiloivat itsensä edustamaan tiettyjä maailmankuvaa, tiettyjä ajatuksia ja ideologioita ja sitten suuntaavat sisältöjä samoin ajattelevalle yleisölle tietystä hyvin rajatusta kehyksestä.”
Ne eivät pyrikään olemaan yleisuutismedioita vaan tuottavat näkemyksellistä ja kantaaottavaa sisältöä. Yksi nettilehtien suosion salaisuus on että mielipiteitä ei piilotella vaan tuodaan välillä jyrkästikin esille.
Nettilehdille on ollut tilausta, nyt niiden tekeminen on mahdollista. Elämme teknologisesti aikaa jona tämä on ylipäänsä mahdollista, huomauttaa Elina Noppari.
Maahanmuuttoa käsittelevä uutisointi ei ole vain suomalaista vaan yleiseurooppalainen tendenssi.
Perinteisessä mediassa ei asiaa kyetty käsittelemään, sillä ei haluttu ruokkia rasismia. Tämä jätti aukon joka täyttyi – ihmiset ovat kokeneet maahanmuuton ongelmalliseksi ja siihen liittyy epäkohtia, joista pitäisi kyetä puhumaan.
Netissä esiintyvä eliitin vastustaminen on sekin laajempi ilmiö, puhutaan asiantuntijakriisistä, joka on havaittu kaikissa länsimaissa mutta myös Suomessa. Ei tarvitse paljon pintaa Suomessa raaputtaa niin löytyy vanha herravihan perinne. Tämä käy ymmärrettävällä yhteen sen kanssa, että nettimediat pyrkivät asettumaan journalismin vastavoimaksi.
Elina Noppari: ”Journalismi katsottiin Suomessa hyvinkin eliitin pelinappulaksi tai jotenkin liittoutuneena valtaapitävien kanssa.”
Monen kirjoituksen sävy on sellainen että se kyseenalaisti perinteistä auktoriteettia, tiedettä, alojen asiantuntijoita ja virkamiehiä, ikään kuin kaikkia ylhäältä alas -tyyppistä, ”Kerromme teille totuuden” -tyyppistä viestintää.
Eliittikriittisyys ja valtaapitävien kritiikki laajalla rintamalla oli nettijulkaisuille tyypillistä. Ne kaivoivat esiin vaihtoehtoisia tai vasta-asiantuntijoita, joilla saattoi olla joku asema tutkijayhteisössä mutta jotka yleensä edustivat poikkeavia kantoja.
On uskottu, että suomalainen eliitti on ajatusmaailmaltaan aika yhdenmukaista. Moni vastamedia tunsi edustavansa kansan syviä rivejä, joita vastassa olivat sitten kaiken maailman asiantuntijat.
Frank Chindamo on puoliaikaisesti näyttämötaiteen professori Chapman-yliopistossa, puoliksi startup-yrittäjä. Hänen uusin perustamansa startup Virtual Film School on ottanut tehtäväkseen tuoda kaikille mahdollisuuden 
käydä virtuaalisesti filmikoulua.
Frank Chindamo on ollut mukana tuottamassa Saturday Night Livea ja Ghostbusters-elokuvia. Ohjannut ja kirjoittanutkin, pääosin komediaa. Hänen edellinen startup-projektinsa Fun Little Movies on pitänyt häntä julkisuudessa jonkin verran. Sprintillä on sille oma kanavansa ja mobiilissakin. Hän sanoo, ettei häntä sentään Los Angelesissa kadulla tunnistettaisi, hän on toiminut taustalla.
Elokuvateollisuus Los Angelesissa on hirveän kilpailtu. On kymmenen kertaa todennäköisempää päästä pelaamaan amerikkalaista jalkapalloa NFL:ään kuin päästä ohjaamaan omaa elokuvaa.
”Perustin virtuaalisen filmikoulun, koska elokuva-alan opiskelijoita hieman ajelutetaan. Heille sanotaan, että jos pääset filmikouluun ja maksat 20000$-30000$, he valmistuvat ohjaajiksi, käsikirjoittajaksi tai tv-tuottajiksi. Ymmärsin, että olisi parempi että saataisiin mahdollisimman moni opiskelija onnistumaan.” sanoo Frank Chindamo.
Virtuaalinen filmikoulu opettaa käytännössä käyttämään Youtubea, nettivideoita ja sosiaalista mediaa yleensä. Hän mainitsee yhden opiskelijoistaan, hra Wongin. Hra Wong tekee kokeellista videota ja on saanut jo 4-5 miljardia latausta netistä. Lisäksi kaksi kokonaista tv-sarjaa. Henkilöstöä hra Wongilla on 25 ja hän ei ole täyttänyt vielä kolmeakymmentäkään: ”Hän todella pitää ääntä”, sanoo Frank Ch
indamo.
Näitä esimerkkejä on muitakin – monista ei tule elokuvaohjaajia vaan tubettajia, sosiaalisen median vaikuttajia ja yritysvideoiden tekijöitä.
Projekti on alkamassa täysmittaisesti vuodenvaihteessa. Koulu on 21. vuosisadan filmikoulu, siinä missä muut elokuvakoulut ovat jääneet viime vuosisadalle, sanotaan. Ohjelma kestää kaksi vuotta, kun korkeakouluissa opetetaan neljä vuotta. Kustannus opiskelijoille ovat noin kymmenesosa elokuvakouluista.
On tutkittu, että 75% tulevista opiskelijoita haluaisi olla töissä visuaalisessa mediassa. Nykykouluihin pääsee noin 10% haluavista. Tämä on karhunpalvelus koko maailmalle: ”Hyöty meille on, että luomme koulun, jossa ei ole seiniä, on globaali, joka voi viime kädessä palvella aivan kaikkia, joilla on tarpeeksi nopea netti.”
Opiskelija saa todistuksen valmistumisesta, mutta tekee myös ensimmäisenä ja toisena vuotenaan projektin, valmiin sarjan. Kukaan ei koskaan alalla töissä oltuaan kysynyt Frank Chindamolta hänen saamiaan arvosanoja, vaikka hän on ollut mukana tuhansissa projekteissa.
Koko markkina on noin 30 miljardin dollarin suuruinen. Bisnesmalli on äärimmäisen skaalautuva, kuka tahansa maailmalla voi liittyä hankkimalla internetin lisäksi VR-lasit ja tietokoneen. Jos asuu pohjois-Suomessa ja käydä koulua Helsingissä, täytyy liikkua maansisäisesti. Arabimaissa naiset jotka eivät voi poistua kotonaan, saavat nyt mahdollisuuden käydä filmikoulua kotoaan.
Virtuaalisessa filmikoulussa on oma opiskelijoiden tilansa, jossa voi harjoitella sosiaalisia taitoja kuten oikeassa yliopistossakin ja tietty verkostoitua.
Frank Chindamo sanoo, että tekee nykyään virtuaalista filmikoulua, koska on elämässään jo tuottanut niin paljon elokuvia kuin on halunnut. Hän haluaa olla katalyytti tuhansille uusille filmintekijöille. Hänelle visuaalinen media on tapa muuttaa maailmaa.
itti kirjan hurjasta vuodesta ’68, Musta ja valkoinen protestisukupolvi: Kuohuva kesä ’68 Yhdysvalloissa. Hän oli nuorena freelancerina tehnyt Yleisradioon ohjelmasarjan sen ajan Yhdysvalloista. Se perustui nuorten ihmisten haastatteluihin. Siltä ajalta oli säilynyt nauhoituksia ja käsikirjoituksia. Eräässä tilaisuudessa uteliaat opiskelijat lupasivat digitoida aineiston, joten hän päätti kirjoittaa kirjan joka jo pitkään piti kirjoittaa.
Anja Koski-Jännes sai toimia Yleisradion puolelta aika vapaasti. Jotain jaksoa kritisoitiin, ettei kaikkia ollut kohdeltu tasapuolisesti. Enimmäkseen palaute oli kuitenkin kiittävää. Yhteensä ohjelmasarja oli kymmenosainen.
Hän oli ollut jo 60-luvulla vaihto-oppilaana ja halusi tavata perheensä ja ystävänsä uudelleen. Anja-Koski Jännestä hämmensi mitä Yhdysvalloissa silloin tapahtui. Vietnamin sotaan lähetettiin eniten joukkoja juuri tänä vuonna. Edward Kennedy murhattiin. Samoin Martin Luther King.
Anja Koski-Jännes: ”Kiinnosti mitä Amerikan nuoriso ajatteli kaikista näistä ilmiöistä ja etenkin Vietnamin sodasta, heidänhän piti sinne lähteä sotimaan. Vaikutti siltä, että kukaan ei ollut siitä innostunut, oli paljon mielenosoituksia sitä vastaan.”
Hän kierteli Yhdysvaltoja ja haastatteli nuorisoa. Hän aloitti New Yorkin osavaltiosta, jossa oli ollut vaihto-oppilaankin. Sieltä matka jatkui Chicagoon ja San Franciscoon. Vielä koukkasi Meksikoonkin. Hänen metodinsa oli, että hän tarttui kysymyksineen paikallisiin ihmisiin.
Hän ei tietenkään tiennyt että vuodesta ’68 tulisi legendaarinen mutta paljon sinä vuonna tapahtui.
Matkallaan hän pääsi seuraamaan mustien vapautusliikettä läheltä, pohjoisvaltioissa se oli ”mustan vallan” liike. Lukio jota hän oli Yhdysvalloissa käynyt oli integroitu eli siellä oli kaikenvärisiä ihmisiä.
Anja Koski-Jännes meni vanhan koulukaverinsa Lillianin luokse Chicagoon joka vei hänet näihin piireihin sisään. Lillian kuului nuoreen, vihaiseen pohjoisvaltioiden suurkaupunkien mustaan väestöön. He olivat pettyneitä siihen että etelässä hyvin toiminut kansalaisoikeusliike ei millään tavalla vähentänyt mustien sortoa pohjoisvaltioissa.
Mustan valan liike oli vahvoilla, se oli hyvin suosittu. Eikä se ollut vain vihaisten nuorten ihmisten liike. Rauhanomainen Martin Luther King murhattiin ja vallitsi ymmärrys, että valkoiset eivät todellakaan ymmärrä mustien asemaa.
Anja Koski-Jännes pääsi toimittajan ominaisuudessa aika lähelle liikettä juuri hänen ystävänsä Lillianin ja tämän miehen kautta. Heidän 
kodissaan kävi paljon kavereita, käytiin keskusteluja ja oltiin aktiivisia. Se avasi hänelle heidän perspektiiviään.
Anja Koski-Jännes: ”Koin että se oli erittäin oikeutettua se heidän liikehdintä siellä, en nähnyt tavoitteessa mitään väärää. Valkoiset hahmottivat sen kuitenkin kauhean vaaralliseksi, vakka ideanahan siinä oli vahvistaa mustien yhteisöjä, tukea mustia ihmisiä heidän tavoitteissaan.”
Liike ei pyrkinyt väkivaltaan, eivätkä sen kannattajat menneet valkoisten yhteisöihin mellakoimaan tai varastelemaan. Mellakat syntyivät spontaanisti köyhien mustien epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista ja niissä esiintyvä väkivalta kohdistui pääasiassa mustien omien yhteisöjen liikeyrityksiin. Sellaisiin, jotka vain hyödynsivät paikallista väestöä eivätkä tehneet mitään rakentavaa heidän sorretun asemansa parantamiseksi.
Asuinalueet eivät olleet pohjoisessakaan sekoittuneet, mutta olot eivät sentään olleet kuten etelävaltioissa, joissa vielä 60-luvun alussa vallitsi jyrkkä rotuerottelu: mustilla ei ollut asiaa juuri mihinkään julkisiin paikkoihin. Ei ymmärretty, että mustien vaatimukset olivat oikeutettuja.
Kesällä ’68 hippien San Franciscossa alkoi olla jo vähän ohi. Haight-Ashburyssa hippeja vielä eli. Anja Koski-Jännes haastatteli heitä kommuuneissa toimintatavoista ja ideologiasta.
Eräässä kommuunissa oli toisena vierailijana musta mies, joka rupesi kyselemään häneltä kuka hän on ja mistä hän tulee. Keskustelussa selvisi, että mustat pantterit olisivat paljon kiinnostavampia kuin hipit. Mies lupasi viedä hänet liikkeen päämajaan.
Tuloksena oli haastattelu Musta pantteri -puolueen johtajasta Bobby Sealista ja Eldridge Cleaverista, joka oli pantterien tiedotusministeri. Puolueen perustaja, Huey Newton oli tuolloin oikeudessa syytettynä tapahtumasta, jossa kuoli poliisi. Anja Koski-Jännes pääsi seuraamaan oikeudenkäyntiä.
Musta pantteri -puolue sai alkunsa siitä, että valkoisen poliisin sormi oli niin liipasinherkkä. Mustia epäiltiin aina kaikista rikoksista. Sama jatkuu tänäkin päivänä.
Pantterit seurasivat poliisiradiota ja tulivat itse paikalle kun joku pidätettiin ja he lukivat syytetylle hänen oikeutensa. He pitivät myös asetta mukana, koska Kaliforniassa oli luvallista kantaa asetta kunhan sitä ei peitellyt. Poliisit suuttuivat aivan hirmuisesti. Muutkin Amerikan valanpitäjät pitivät mustia panttereita yhteiskunnan vihollisena numero yksi. Lopuksi liike onnistuttiinkin tukahduttamaan.
Harva tiesi että mustien itsepuolustuksen lisäksi pantterit tekivät paljon yhteisöohjelmia. He järjestivät lapsille aamiaisia, tarjosivat terveydenhoitopalveluja ja vaatteita sekä auttoivat köyhiä monessa kymmenessä kaupungissa.
Anja Koski-Jännes tapasi Uudessa Meksikossa myös professori, Edward T. Hallin, jonka kirjasta “The Hidden Dimension” hän oli kiinnostunut. Kirja käsitteli tapoja, joilla ihmiset säätelevät etäisyyksiä toisiin ihmisiin ja hän ajatteli, että tämä valottaisi jollain
tavoin myös eri etnisten ryhmien välisiä jännitteitä.
Paluumatka vei Denverin kautta Chicagoon. Siellä järjestettiin demokraattien kansallinen konferenssi, jossa valittaisiin demokraattien presidenttiehdokas. Tapahtuman yhteydessä järjestettiin mielenosoitus jossa vaadittaisiin Vietnamin sodan lopettamista, toinen ehdokkaista oli rauhanmiehiä.
Poliisi lähti kuitenkin voimalla tukahduttamaan mielenosoituksia aiheuttaen siten itse mellakan, jota oli tullut estämään. Nuoria oli kymmenentuhatta ja poliiseja ja kansalaiskaartilaisia jopa 23000.
Anja Koski-Jännes vetää yhtymäkohtia nykypäivään. Vaikka mustien asema on monessa parantunut, on siellä edelleen hirvittävää köyhyyttä. Jotkut ovat päässeet eteenpäin, kulttuuripiireissä on merkittäviä taiteilijoita ja muusikkoja. Mutta tavallisella ihmisellä menee edelleen aika huonosti. Black Lives Matter – liike on taas noussut poliisiväkivaltaa vastaan.
Tänä kesänä P.E. Svinhufvudin, ”Ukko-Pekan”, museotalo Kivijärven rannalla Luumäellä on avautunut yleis
ölle. Se on siirretty Kotkaniemen säätiön alaisuuteen ja pihamaa ja rakennuksetkin on remontoitu edustuskuntoon. Museovirasto oli lakkauttanut museotoiminnan 2012 mutta maksoi peruskorjauksen. Siinä kesti kaksi kesää, ennen tätä paikkaa pyörittivät vapaaehtoiset pari vuotta.
Budjetti kasvoi arviosta, yhteensä peruskorjaus maksoi kaksi ja puoli miljoonaa.
Heini Kähkönen esittelee museota. Tapetit on tehty suurimmaksi osaksi vanhanaikaisilla tapettikoneilla Akaan Tapettitehtaalla 20-30-luvun ulkoasuun. Linoleumilattioita on maalattu paikan päällä ja on säilytetty vanha irtaimisto, kaikki museohuoneiden huonekalut ovat alkuperäisiä.
Svinhufvudin suku asui paikalla vielä 2000-luvun alkuun. Paikka ei ole mikään kesäkoti vaan ympärivuoden asuttu. Kotkaniemi on alun perin rakennettu tuomarin virkakodiksi.
Heini Kähkönen esittelee salia, joka on ikään kuin edustustila: ”Kotkaniemi eroaa paljon vaikka Tamminimiestä, se ei ole edustuskoti ikinä ollut, vaan ihmisten aito koti. Täällä on vieraat otettu vastaan ja seurusteltu.”
Lattialla oleva karjuntalja ei ole Ukko Pekan itsensä ampuma, vaikka ammuntaa harrastikin, vaan hän ostanut sen ollessaan Siperiassa karkotettuna. Ellen Svinhufvud salakuljetti hänelle aseen matkatavaroidensa seassa käydessään vierailulla. Sieltä sai hyviä ja edullisia turkkeja kun lämpiä tarvittiin. Näytillä on myös tauluja karkotukselta. He eivät olleet varsinaisesti vangittuina, vaan karkotettuina, sanoo Heini Kähkönen.
Karkotuspaikka oli Tomskissa, johon kuljettiin junalla ja Ob-joen vartta ylös. Ukko-Pekka hankki itselleen aseen metsästystä varten. Yhteensä hän oli karkotettuna kolmisen vuotta.
Heini Kähkönen pohtii Ukko-Pekan merkitystä Suomen itsenäistymisessä, josta museon tämänhetkinen vaihteleva näyttely kertoo. Ukko-Pekka oli ensimmäinen itsenäisyyssenaatin puhemies, hän haki Venäjältä nimet itsenäisyysjulistukseenkin. Moni itsenäisyysmielinen vangittiin Krestyn vankilaan Pietariin, mistä on Ukko-Pekan omistama maalauskin.
Hänen historiansa oli yksi vahva peruste, että peruskorjaukseen ryhdyttiinkin, vaikka Suomi onkin täynnä varsin hieno
ja vanhoja paikkoja.
Näytillä on myös Ellen Svinhufvudin itsensä tekemiä käsitöitä kuten makuuhuoneen päiväpeitot ja tyynynpäälliset, jotka ovat hänen kirjailemiaan, verannan verhot myös.
Ukko-Pekan työhuoneessa on hänen omia käyttöesineitään, joita peruskorjauksen jälkeen tuotiin esille kodinomaisuutta lisäämään.
Paikalla pidettiin täysihoitolaa, kun Ukko-Pekka oli karkotettuna, jostain piti saada tuloja, joten Ellen Svinhufvud aloitti täysihoitolan. Valtio lunasti tilan kun toiminta loppui. Täyshoitola toimi vähän kaikissa huoneissa, aikakaudesta riippuen. Siellä on vieraillut muun muassa Urho Kekkonen ja Ella Eronen. 90-luvulle tultaessa matkailukulttuuri muuttui ja täyshoitolat eivät enää kannattaneet.
Nyt heinäkuussa paikalla käy parhaimpina päivinä noin 200 vierailijaa päivässä, yhteensä kesän aikana 14500. Mikä on siksi kiva, koska jossain vaiheessa mietittiin että pitäisikö koko paikka myydä yksityisille, ehkä venäläisille. Oli huhuja, että kyläkauppias Vesa Keskinen olisi kiinnostunut ostamaan paikan.
Näyttelyhuone on förmaaki nimeltään, missä miehet ovat poltelleet piippua. Joitain kuten tapetteja tai uunia on säästetty, vaikka ovatkin 50-60-luvulta. Rakenteisiin ei ole haluttu koskea ja vahat tapettikerrokset ovat nykyisten alla.
Talon luota lähtee polku rantaan, jossa Ukko-Pekka on harjoittanut ampumaharrastustaan. Se odottaa vielä kunnostamistaan.
Järven rantaan antava puutarhan puoli on täysin kunnostettu. Tässä paikalliset ovat olleet hyödyksi, siellä viljellään hyötypuutarhaakin, ovat raivanneet polkuakin. Ennen järveä ei talolta näkynyt ja paikka oli peittynyt lupiineihin.
Makuuhuone on hieman naisellisemmin sisustettu. Sieltä vie ovi taloudenhoitajattaren Alman huoneeseen. Täällä hän ja Ellen Svinhufvud tekivät käsitöitä. Siellä on myös Ellen Svinhufvudin maalaamia posliineja, muissakin astioissa on hänen nimikirjaimensa.
Iäkkäillä päivillään Ukko-Pekka sai lahjan Suomen kansalta 75-vuotisjuhlananaan, hopeisen arkun.
Paikassa järjestettiin myös innokkaasti rapujuhlia. Heini Kähkönen: ”Eräs vuosi Ellen uhosi että syö sata rapua, mutta jäi kahdeksaankymmeneen. Ukko Pekka ei niin välittänyt ravuista, tosin söi niitä paljon ja järjesti rapukutsuja.”
Rapuja saatiin järvestä mutta myös ostettiin ja piimä sai toimia snapsina. Joitain astioita Ellen Svinhufvud maalasi itsekin mutta ainakin keittiöpyyhkeisiin ilmestyi monogrammit. Hylly on mittatilaustyötä. Vintiltä löytyi pari tuolia pöytäkalustoon, jotka myös restauroitiin. Seinällä on maalaus Svinhufvudien kotitalosta Ruotsista, mutta suku on siellä jo sammunut.
Traaginen seikka asiassa on, että Ukko-Pekan isä, merikapteeni, ampui itsensä taloudellisten ongelmien takia Ukko-Pekan ollessa pieni, hän on siis kasvanut Helsingissä.
Luumäellä on ollut muitakin vanhoja rakennuksia, kuten Jurvala. Epäillään, että Tuusulan Ainolalla ja Kotkaniemellä on ollut sama arkkitehti.
Sauna on 70-luvulla rakennettu, vanhempi piti purkaa. Puutarha restauroitiin 20-30-luvun asuun, ilmakuvien mukaan. Kysytään usein, oliko Svinhufvudeilla peltoja, mutta ne olivat toisella puolella kuutostietä. Oli karjanhoitaja, renkikin. Keittiöpuutarha toimi ja isosta kanalasta vietiin munia Helsinkiin. On ollut erirotuisia lampaita ja kettutarha.
Ville-Juhani Sutinen sanoo, että hänen Yhdysvalloista kertova esseekirjansa Kapitalismin museo (Kulttuurivihkot 2018) oli kirja, jota hänen ei
pitänyt kirjoittaa. Hänen vaimonsa sai tutkijanpaikan Berkeleyssä ja tämän mukana sai alkunsa myös kirja. Ville-Juhani Sutinen on myös kirjoittanut amerikansuomalaisten historiikin.
Tämän vuoden ajan hän sai tarkkailla Amerikkaa. Aiemmin hän on tehnyt reissuja ympäri Yhdysvaltoja, mutta tällä kertaa hän viipyi lännessä. Se on hänen eräänlainen mielipaikkansa. Miksi?
”Ehkä se johtuu siitä että kulttuuri on siellä kuitenkin hirveän nuorta, siitä on niin vähän aikaa kun ne alueet on ikään kuin valloitettu ja otettu urbaanimpaan käyttöön. Se tuntuu ja näkyy edelleen. Siihen verrattuna Nykki on aika vanha kaupunki” hän sanoo.
San Franciscossa näkee vielä vanhoja hippejä, jotka ovat tulleet paikalle joskus 70-luvulla, ikääntyneinä mutta yhtä autenttisina.
Alkuperäisestä alueen suomalaisyhteisöstä on vielä jälkiä. Berkeleyhinkin muutettiin 1900-luvun alussa. Siirtolaiset rakensivat työväentaloja, haaleja, joita Ville-Juhani Sutinen pitää mielenkiintoisina nähdä ja käydä. Suomalaiset halusivat paikalle jo paremman ilmastonkin takia. Itsenäisyyttä juhlitaan vieläkin.
Moni myöhempi tulija on muuttanut piilaaksoon. Suomalaisten luterilaisella kirkolla käy vain pari aktiivia.
Moni suomalainen siirtolainen liittyi radikaaliin vasemmistoon, toiset vain vasemmistoon. Syyksi Ville-Juhani Sutinen epäilee että moni lähtijä kiinnostui uusista ideologioista jotka levisivät maailmalla, oltiin tällaiselle alttiitta. Sitä varhaisemmat eivät niin ideologioista perustaneet. Suomalaisten vähälukuisuudesta huolimatta vaikutus näissä oli varsin suuri, vaikka Industrial Workers of the World -järjestössä.
Ville-Juhani Sutista kiinnostivat vanhat kaupunginlaitojen dinerit ja motellit, se on hänelle amerikkalaisuuden ydintä. 50-luvulla oli voimakas nousukausi sodan jälkeen. Autoja tehtiin, Ville-Juhani Sutinen: ”Siinä on jotain kaunista mutta vähän naiivia tulevaisuudenuskoa, mikä elää reliikkeinä 2000-luvulle saakka tullessaan nostalgisena esiin. Jotenkin tuntuu että tämä aika kaipaa sinne takaisin jollain tavalla.”
Viimeisellä reissullaan hän vain ajeli ruostevyöhykkeen läpi Greyhoundilla mutta viehättyi Pittsburghin vanhasta teollisuusalueesta, siellä oli hyvin ylläpidetty vanhaa perinnettä. Suomessakin tätä ollaan alettu ymmärtämään, Yhdysvalloissa ollaan tässä edellä. Teollinen historia on nähty säilyttämisen ja museoinnin arvoisena.
Nuoren maa merkki on, että kaikki voidaan periaatteessa jyrätä tasaiseksi ja rakentaa uutta tilalle. Menneisyydestä poimitaan asioita, jotka synnyttävät nostalgiaa. Länsirannikollekin varsinaiset kaupungit alkoivat rakentua vasta 1800-luvun lopussa, mikä on Euroopan perspektiivissä lyhyt aika. San Franciscon vanhat teollisuusaluee
t gentrifikoituvat, hipsterit muuttavat sinne ja muut jatkavat jonnekin taas syrjempään.
Ville-Juhani Sutinen ei oikein osaa sanoa, mitä Amerikasta Suomeen kohta tuodaan. Monia ilmiöitä on vaikea edes rinnastaa Eurooppaan. Yksi hänen tuttunsa lähti Eurooppaan ihan vain näyttääkseen lapsilleen että jossain on pidempi historia, Rooman historia on amerikkalaiselle käsittämättömän pitkä.
Tällä matkallaan Ville-Juhani Sutinen näki matkallaan Amerikan rikkaampana ja runsaampana. Eurooppakin näyttäytyy amerikkalaisille tiettyjen mielikuvien kautta joista voi olla vaikeaa päästää irti.
Amerikan elämää ruohonjuuri- ja paikallistasolla on vaikea nähdä kauempaa, kävely kaduilla auttaa. Tämä puoli Amerikasta on häntä tosi kiinnostava.
Aika Amerikassa oli myös aikaa kun Trump nousi valtaan. Ville-Juhani Sutinen ei ensin aikonut kirjoittaa hänestä mitään, mutta joutui seuraamaan hänen valtaannousuaan varsin läheltä:
”Myöhemmin sanoin eräälle tutulle, joka kysyi mitä mieltä olen Trumpista, että en oikeastaan ollut mitään mieltä, mutta samalla tapaa kuin ihminen joutuu vahingossa todistamaan vaikka auto-onnettomuutta, sitä jää katsomaan ja jos lehti kysyy että miltä siellä näyttää niin raportoi että, no tältä täällä näyttää.” sanoo Ville-Juhani Sutinen.
Hän koitti hiljalleen tarkkailla tilannetta. Tärkeämpää on se oire, mikä Trumpin valtaan nosti. Hän lähti etsimään sen syytä.
Huomionhakuiseen Trumpiin ja hänen temppuiluunsa kyllästyi nopeasti.
Nostalgia on populisteja esiin nostava voima, paluu ja kaipuu yksinkertaisempaan aikaan. Monelle amerikkalaiselle elämä on ehkä liian monimutkaista, vaihtoehtoja on liikaa. Paluu aikaan jossa oli vielä yksinkertaista manuaalista työtä ja maailma näyttäytyi selkeämpänä. Trump käyttää tätä ehkä osin tietoisesti kosiskellessaan äänestäjiä.
Berkeley oli kuitenkin vanhastaan liberaali ja sananvapausmyönteinen yliopistokaupunki. Henki oli voimakkaasti Trumpia vastaan. Monet nuoret trumpilaiset hyökkäsivät tätä vastaan, osoittivat mieltä ja kutsuivat provokatiivisia puhujia. Isoin kohu syntyi kun Milo Yainnapouluksen puhe jouduttiin perumaan.
Amerikka on jakautunut, sanoo Ville-Juhani Sutinen. Trumpiin suhtaudutaan noin kahdella tapaa: ”Ne jotka todella arvostavat ja kannattavat pitävät kiinni hyvin perinteisistä arvoista kiinni ja näkevät hänet poliitikkona joka sanoo suorat sanat, populistisena tyyppinä.”
Hän on kuitenkin myös miljonääri, liikemies ja kansainvälinen playboykin eikä siksi ehkä edusta kaikkein perinteisimpiä arvoja.
Moni Trumpin vastustaja vastustaa taas juuri paluuta vanhaan maailmaan kun ollaan jo uuteen totuttauduttu. Osapuolet puhuvat toistensa ohi. Trump oli vähän yhden vitsin juttu, se ei voi jatkua neljää vuotta samalla hevosella ratsastaminen, hänen on keksittävä myös uutta.
Vaihtoehtoinen oikeisto eli alt-right on ollut pitkään nousussa Amerikoissa, Suomessakin mennään samaan suuntaan. Yhdysvalloissa ilmiö on vain paljon isompi ja vakavasti otettavampi. Breitbart lehtenä on aika uskottavasti tehty. Skene oli pinnalla heti Trumpin valinnan jälkeen mutta on nyt hiipumassa.
Ville-Juhani Sutinen kuitenkin uskoo että Trump ei saisi jatkokautta, mutta mikä tahansa on mahdollista kun hänet kerran valtaan äänestettiinkin.
Voimat Trumpin takana ja vastaan ovat niin vahvat, että vaikka Trump on yrittänyt saada voimaan omia lakejaan, ei tämä ole mennyt läpi. Korkein oikeuskin on estänyt joitain. Presidentti ei voi toimia yksin mielivaltaisesti ja tilanne on aivan eri kuin vaikka 30-luvulla Saksassa kun Hitler kaappasi kabinettipelillä vallan.
Trumpin ulosanti on tärkeää kuultava tietylle väestönosalle, tärkeämpää kuin ehkä hänen ideansa. Hän osaa pelata hahmollaan ja imagollaan. Välillä totuus ja valhekin vaihtelevat hänen puheessaan. Itse Trump näkee itsensä aina ajojahdin kohteena.
Onko hän ylivertainen diilintekijä?
”En usko. Siinä on yksinkertaista ja naiivia suhtautumista, mennään siitä mistä aita on matalin ja hän saa yllättävän paljon tukea, hän on siksi uskottava kaikesta huolimatta. Jos se kaikki on suunniteltua, hän on nerokas mies, en usko että on, siinä on paljon intuitiivista toimintaa yksinkertaisesti.”
Kiinteistö Oy Kaapelitehtaan toimitusjohtaja Kai Huotari vie mukanaan kierrokselle Kaapelitehtaalle. Se täytti hiljattain 25 toimivaa vuotta kulttuurikeskuksena. Keskusta pyörittävä yritys perustettiin vuonna 1991 ja vuotta myöhemmin itse kiinteistö siirtyi sen omistukseen. Kaapelitehtaan lisäksi yhtiö hallinnoi myös Suvilahden kulttuurikeskusta.
Kierros tehtaalla vie 45 minuuttia ja siinä ajassa ei kerkeä kuin vähän katselemaan, koska nähtävää ja toimijaa on niin paljon. Avoimet maksulliset yleisökierrokset kestävät noin puolitoista tuntia.
Pitkään Kaapelitehdas oli Suomen suurin rakennus, nykyään isoin kulttuurikeskus.
Vuokralaisia on tällä hetkellä hieman yli 250. Rakennuksessa on 57000 neliötä, pelkkää käytävää 2.5 kilometriä. Kaapelitehdasta kutsutaan myös ”Suomen suurimmaksi julkiseksi vessaksi”, koska vessoja on joka kerroksessa, kaikissa työtiloissa kun ei löydy omia vessoja.
Kaapelilla on kymmenen tapahtumatilaa, joita voi vuokrata lyhytaikaisesti: Merikaapelihalli, Valssaamo, Pannuhalli, Pannuhallin kellari, Puristamo, Turbiinisali, kolme neuvottelutilaa ja kattosauna.
”Huokausten silta” eli siivet yhdistävä korkealla kulkeva ylikulkusilta rakennettiin 60-luvulla, kun tuli säädös että tuotantotiloista on päästävä tietyssä ajassa sosiaalitiloihin.
Ensimmäisestä kerroksesta pääsee ylös tavarahissillä, jossa on tilaa noin sadalle hengelle tai 8000 kilolle. Kuvista pääsee näkemään valtiovieraat joita hissillä on kuljetettu. Jo vastapaino on sekin melkoisen kokoinen. Kai Huotari: ”Kekkonen piti huolen, että tässä hississä tarjoillaan vodkaa, koska ei puhunut venäjää eikä halunnut kiusallista tylsää hetkeä.” Myöhemmin hissi on toiminut esitystilana ja siinä on kuvattu musiikkivideoitakin.
C5:een (C-portaan viides kerros) on koottu muistoja rakennuksen teollisuusajoista, joista
muistona kumisaappaat, kalossit, kaapelit ja kännykät.
Vuonna 1912 perustettu Suomen kaapelitehdas Oy rakennutti uuden tehdasrakennuksensa Salmisaareen vuosina 1939-1954 kolmessa vaiheessa.
Suomen Gummitehdas osti 20-luvulla Suomen kaapelitehtaan osake-enemmistön kumia käytettäessä kaapeleiden eristyksessä. Reilu kymmenen vuotta aikaisemmin Gummitehdas oli pelastanut tuolloin vielä puuhiomateollisuudessa toimineen Nokia Oy:n konkurssilta. Nokiasta tulisi Gummitehtaan jalkineiden tuotemerkki.
Vuonna 1967 yritysrypäs lyötiin yhteen Nokia Oyj:ksi. Herra nimeltä Björn Westerlund, joka ensin oli kaapelitehtaan tekninen johtaja ja sittemmin toimitusjohtaja, nimitettiin täten Nokian pääjohtajaksi.
Björn Westerlund kertoi muistelmissaan, kuinka talvisodan aikaan tehtaan vielä toimiessa Merikorttelin vanhassa tehdasrakennuksessa Punavuoressa pommituslentojen tullessa Suomenlahden yli, yksi pommi osui tehtaan huonojen kaapeleiden varastoon ja se ponnahti kumista takaisin ylös räjähtäen ilmassa. Kaikki ikkunat rikkoutuivat mutta kuolonuhreja ei tullut.
Suomen teollisuuden digitalisoituminen alkoi sekin Kaapelitehtaalla. Björn Westerlund näytteli tässä keskeistä roolia tilatessaan Suomen ensimmäiset suurtietokoneet. Tehdas myi laskentakeskuksensa palveluita myös muille yhtiöille ja Suomen tietojenkäsittelytieteen historian katsotaan alkaneen täältä. Laskentakeskusta kutsuttiin Salmisaaren yliopistoksi.
Vuosien saatossa Nokia laajensi toimintaansa kulutuselektroniikkaan. Se teki tietokoneita, televisioita ja radiopuhelimia – ensin puolustusteollisuudelle ja sittemmin kuluttajamarkkinoille. Ensimmäiset kokeilut telekommunikaatiossa tehtiin kaapelitehtaalla.
80-luvulla Nokia siirsi toimintojaan pois ja alkoi vuokrata tiloja taiteilijoille. Talo täyttyi taiteilijoista aika nopeasti. (ks. lisää https://www.kaapelitehdas.fi/tietoa/historiaa.)
Nykyään talo pyörii noin kuuden miljoonan liikevaihdolla, josta 85% tulee pitkäaikaisista vuokralaisista ja 15% erilaisista tapahtumatiloista.
On tärkeää että vuokralainen kykenee maksamaan vuokran, mutta pitää myös istua Kaapelitehtaan profiilin. Kaikki tilat on tätä nykyä täytetty, vaihtuvuutta on siksi hyvin vähän.
Taiteilija sanoi tarvitsevansa vaikka 60 neliötä ja sen jälkeen pystytettiin halleihin väliseinä. Näin lohkomalla koko talo vähitellen täyttyi.
Taiteilija-ateljeita on nykyään yhteensä noin 130. Ajan myötä tehtaan käytäville rakennettiin taiteilijoille pensselinpesupaikkoja, koska monien maalareiden käyttämä öljyväri olisi muutoin tukkinut talon viemärit.
Virka-aikana kaikki ovet ovat auki, avaimella pääsee sisään myöhemminkin. Yhteisö torjuu itse varkaita: ”Kaikki ovat jääneet kiinni ketkä täällä on olleet”, sanoo Kai Huotari.
Kai Huotari moikkaa tuttavallisesti talossa vastaantulevia. Hän on ottanut tavaksi jottakäydä kerran viikossa jonkun uuden vuokralaisen kanssa lounaalla.
Bauer-media, jolla on seitsemän kaupallista radioasemaa, on yksi Kaapelitehtaan pitkäaikaisista vuokralaisista. Kai Huotari: ”Kaapelitehdas on ollut tärkeä kasvualusta kaupalliselle radiolle Suomessa. Kaupallinen radiotoiminta vapautui 80-luvun lopussa, Radio city aloitti Lepakossa, mutta nykyään sekin toimii täällä.”
Bauer -median tilojen alakerrassa on lähinnä toimistotiloja, ylhäällä studioita joista lähetykset tehdään.
Lasten ja nuorten arkkitehtuurikoulu Arkilla on tiloja kaapelitehtaalla. Siellä lapset ja nuoret voivat harrastaa arkkitehtuuria. Se on uniikki konsepti maailmalla, Kai Huotarin mukaan.
Helsingin keskusta on hiljalleen laajentunut tehtaan lähistölle, alkuun tehdas oli aivan laitakaupungilla.
Sen alla on vanha Tamm
asaari, joka on peruskalliota, vaikka ympärillä on paljon täyttömaata. Viereinen Helsingin korkein piste Salmisaaren piippu nousee 154 metriin ja matalin, tehtaan alla olevat Helenin lyijysiilot puolestaan vajoavat 132 metriin.
Kaapelitehtaan alla on lyijyvaippa, joka suojaa sitä tulvilta, mutta ajoittan meriveden noustessa hyvin korkealle joudutaan tehtaalla pumppaustöihin.
Tanssikouluja toimii lukuisia. Balanssistudiot sekä Haapalainen-SuutariJääskö Dance Studios opettavat kilpatanssia ja niissä toimii Tanssii tähtien kanssa – ohjelmasta tuttuja tuomareita ja opettajia.
Zodiac on puolestaan uuden tanssin keskus, joka tarjoaa sekä nykytanssikursseja että järjestää nykytanssiesityksiä. Kaapelitehtaan katolla olleesta Nokian logosta N tuli nykyään Zodiacin Z. Fonttia sai lainata Nokian luvalla.
Tanssiteatteri Hurjaruuthilla on Kaapelitehtaalla oma pieni näyttämö, mutta vuosittaisen päätuotantonsa Talvisirkuksen se järjestää Pannuhallissa, joka vetää noin 400. Yhteensä esitystä käy vuosittain katsomassa noin 30-40 -tuhatta kävijää.
Vuonna 2018 aloitetaan Tanssin talon rakentaminen Kaapelitehtaan yhteyteen. Rakennustöiden on määrä alkaa syksyllä ja valmista pitäisi tulla vuonna 2020.
Paikalla on myös Miina Äkkijyrkän puulehmä, Kai Huotari: ”Pitää kauniisti turvasta silittää niin se tuo hyvää onnea.” Lehmän luona vaihdetavat kaapelilaiset kirjoja.
Kiinteistössä on vain kolme ateljeeasuntoa, joissa saa luvalla asua. On myös asuinsiipi, mutta se ei kuulu yhtiön alaisuuteen. Koko kiinteistössä on vain yksi julkinen ikkuna etelään, josta on saanut seuratakin Madonnan Jätkäsaaren konserttia ihan ilmaiseksi.
Kulttuuri- ja taidetoimijoiden ohella Kaapelitehtaalla on myös monen muunlaisia vuokralaisia. Moni vuokralainen on tunnettu, osa ei, mitä Kai Huotari pitää hyvänä asiana.
On kansalaisjärjestöjä, etujärjestöjä, yrityksiä ja liikuntatoimijoita. Esimerkiksi HeSeta järjestää Helsinki Pridea. Woodnotes Design tekee naruista mattoja ja huonekaluja. Kahden hengen, äidin ja pojan firma, on kasvanut menestyväksi vientiyritykseksi. Helsinki Capital Partners on esimerkki talossa toimivasta ei-luovan alan yrityksestä. Se on pääomasijoitusfirma, mutta sekin lahjoittaa osan pääomastaan kulttuuriproduktioihin ja pitää omaa galleriaa.
Ruumiinkulttuuria löytyy myös kaikenlaista, aikidoa, thai boxingia ja jujutsua. Jujutsu-klubin avainhahmo Auvo Niiniketo on maailman ykkönen lajissaan.
Tehtaan tiloissa toimii myös Helsingin Atleettiklubi. Sen jäseneksi liittyi vuonna 1904 voimamies Verner Weckman. Vuonna 1906 hän voitti olympiakultaa kreikkalais-roomalaisessa painissa Ateenassa välikisoissa ja uudestaan Lontoossa kesäolympialaisissa 1908.
Myöhemmin Verner Weckmanista tuli Kaapelitehtaan toimitusjohtaja, Kai Huotari: Hän oli urheilumies henkeen ja vereen. Vuonna 1952 kun Helsinki isännöi olympialaisia, hän rakennutti Kaapelitehtaan katolle painimolskin ja nyrkkeilykehän harjoituksia varten.”
Kai Huotarin isoisä oli Kaapelitehtaan tiloissa toimivan Vapaan taidekoulun oppilaita. Se on talon viidestä taidekoulusta ainoa, joka valmistaa ammattiin eli opiskelijoista tulee ammattikuvataitelijoita. Sillä on myös oma käytävägalleriansa.
Käytävägallerioita on yhteensä yksitoista ja ne ovat vuokralaisten itsensä ylläpitämiä ja kuratoimia. Myös Kaapelitehtaan kattopuutarha on vuokralaisten itsensä ylläpitämä.
Farbe taiteilijatarvikekauppa on aina ollut yksi talon sieluista, se on Ulla ja Matti Purosen pitämä.
Museosiivessä on Teatterimuseo, Hotelli- ja ravintola-alan museo sekä valokuvataiteen museo. Myös Avantin ja Umon orkesterit harjoittelevat Kaapelitehtaalla. Harjoitussalin avoimesta ovesta soljuu musiikkia.
Pommisuojassa on 50 bändikämppää, joista jokaisessa on ainakin kolme bändiä. Seinälle saa kirjoittaa nimensä, ”ikuistaa itsensä osaksi Kaapelin tarinaa”, sanoo Kai Huotari.
Valokuvausstudioilla ja elokuvatuottamoilla on ollut suuri merkitys talolle. Jukka Male -museossa on uutta taidevalokuvaa ja Rosa Liksom on kerännyt yhteen vitriiniin neuvostoliittolaisten lelujen kokoelman.
Tehdas on esiintynyt monissa elokuvissa, mm. Kaurismäen ja Donnerin Filmeissä. Jörn Donner oli Kiinteistö Oy Kaapelitalon ensimmäinen hallituksen
puheenjohtaja.
Hän on lahjoittanut talolle Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander -elokuvassa käytetyn etsimen. Se on näytillä yhdessä Jussi-patsaan kanssa. Jussi-gaala järjestetään myös Kaapelitehtaalla.
Kierroksen lopuksi voi Kaapelitehtaan toimiston luona ottaa itsestään valokuvan Kaapelitehdas takanaan. Voi pukeutua vaikka sirkuspelleksi, valokuvaajaksi tai elokuva-ohjaajaksi ja päästä osaksi Kaapelitehtaan historiaa.
