Author Archive

Play It Again, Sam oli Suomen vintage-puotien edelläkävijä, laman aikana vaatteet vain heitettiin taksiin, liikkeessä ei ”uustuotantoa”

By |

Play It Again, Sam oli Suomen vintage-puotien edelläkävijä, laman aikana vaatteet vain heitettiin taksiin, liikkeessä ei ”uustuotantoa”

Arja Könönen on Play It Again, Sam -vintageliikkeen vetäjä. Oikeastaan se on muotihuone ja hän sen johtajatar, ei ainakaan mikään kirpputori. Liike on sijainnut Rauhankadulla Helsingin Kruununhaassa vuodesta 1987. Kun se aloitti, ei kaupungissa ollut kuin pari vintage-puotia, tosin heilläkin oli hieman erilainen profiili.

Arja Könönen: ”Olen syntynyt kankaiden ja kaavojen keskellä. Äitini on ollut kotiompelijatar. Olen ollut 5-vuotiaasta lähtien kiinnostunut ainoastaan muodista,  vaatteista ja materiaalista.”

Moni sotkee liikkeen nimen Play it Again, Sam Humphrey Bogartin 40-luvun elokuvaan Casablanca, mutta se on oikeasti Woody Allenin elokuva 70-luvulta, joka pohjautuu Casablancaan.

Herätys vintageen tuli kun Arja Könönen oli au pairina Los Angelesissa 70-luvulla. Siellä hän näki vintage-liikkeitä ja luuhasi niissä aina koulun jälkeen, niissä näki Hollywood glamouria 30-luvulta ja vaikka mitä ihanaa.

Perustettuaan liikkeen häntä pidettiin ensin ihan hulluna. Elettiin juppi-aikaa, oli nopeaa kulutusta. Suomeen alkoi tulla merkkitavaroita. Play It Again, Samin löysivät kuitenkin pian muodin edelläkävijät, muotitoimittajat ja esiintyvät taiteilijat, ihmiset joilla oli vähän erilaista näkemystä.

Liike on nyt pyörinyt yli kolmekymmentä vuotta, Arja Könönen kuitenkin tiesi koko ajan mitä tekee. Yhtään maksullista mainosta hänen ei ole uransa varrella tarvinnut laittaa. Hiljalleen hänen vaatteitaan alkoi näkyä naistenlehdissä, Anna, Gloria, Me naiset, Image jne. Niissä aina mainittiin että mistä liikkeestä vaatteet oli ostettu ja liikkeen maine kasvoi.

Ehkä erikoinen nimikin on jäänyt ihmisten mieliin, miettii Arja Könönen. Mainostoimistot olivat myös hänen isoja asiakkaitaan, ne tekivät mainoksia isolla rahalla eikä aina edes kysytty että paljonko tämä maksaa, ”laita vaan taksilla studiolle tulemaan”, tämä oli siis aikaa ennen lamaa.

Los Angelesiin Arja Könönen lähti parantaakseen englannintaitoaan ja elokuva-ala kiinnosti. Hän oli lukenut koulussa pitkän saksan, ruotsia, englantia ja latinaa. Itä-Suomessa Lieksassa, missä hän syntyi, ei lukenut ”mjölk” maidossakaan joten hän tarvitsi harjoitusta. Palatessa aksenttikin oli enemmän amerikkalainen.

Hän katseli intohimoisesti vanhoja elokuvia ja pani merkille, minkälaisia hattuja ja pukuja niissä oli. Vanhat elokuvat saattoivat olla hieman naiiveja tarinoiltaan ja hidastempoisiakin, mutta niissä näkyy puvustus alkuperäisenä.

Nykyisin tehdyissä epookki-elokuvissa näkyy usein pukusuunnittelijan näkemys. Jos nykyelokuva tehdään jostain tietystä aikakaudesta, siinä näkyy pukusuunnittelijan näkemys. Esimerkiksi 60-luvulla tehdyissä elokuvissa 1800-luvun ajasta, näyttelijöillä voi olla tekoajan vahvat silmärajaukset ja tupeeratut hiukset.

Brittisarjaa Downtown Abbey Arja Könönen kehuu, siinä ei ole mitään virheitä. Brittituotannot ovat hiukeita, pienellä budjetilla ei saa laatua.

Play It Again, Samissa on paljon juhlapukuja, niitä on säilytetty paremmin, mutta on siellä arkivaatteitakin, kuten kaikki hameet, jakut ja puserot. Niistä moni on 50-60-luvulta mutta käyttämättömiä.

Liikkeestä haetaan paljon juhlapukuja, hääpukuja ja iltapukuja. Hattuja on kaikilta aikakausilta. Myytävänä olevat alusvaatteet on ostettu vanhojen tehtaiden ja liikkeiden vanhoista varastoista, ne ovat alkuperäisessä pakkauksessaan, kuten korsetit. On myös mamelukki alushousuja 1800-luvulta, jotka ovat käytettyjä, mutta ehjiä, pestyjä ja silitettyjä. Ei mitään venähtäneitä tai kulahtaneita, sanoo Arja Könönen.

Hän käy ulkomailla ostamassa vintagea ja on vuosian varrella tyhjentänyt kaikki mahdolliset liikkeet Suomessa jotka ovat lopettaneet, hänellä on olemassa iso varasto.

Miesten osasto on pienempi, sillä suomalaiset miehet ovat uskoneet pärjäävänsä yhdellä rippi- tai hääpuvulla. Liikkeestä löytyy miesten pukuja, frakkeja ja juhla-asusteista. Nuoret miehet ovat kiinnostuneita pukeutumisesta ja ymmärtävät laadun ja hyvien materiaalien päälle.

Rekillä roikkuvaa sotilaspukua voivat käyttää sekä tytöt ja pojat. Pradan näytöksessä muutama kuukausi sitten oli ihan samanlainen, sanoo Arja Könönen. Vanhoja malleja kopioidaan, tehdään uustuotantoa.

Roomassa vieraillessaan hän käy läpi muotitalot, näkee kokoelmat livenä. Mitä muualla myydään uustuotantona, myydään Arja Könösen liikkeessä originaaleina.

Roomaan hän tosin sanoo menevänsä enemmän inspiroitumaan, syömään maailman parasta ruokaa ja tanssimaan tangoa. Se on hänen Rooman-viikonloppunsa. Vintagea Roomassa löytyy huonommin kuin Pariisissa tai Lontoossa.

Vanhimmat vaatteet hänen liikkeessään ovat 1800-luvun puolivälistä, uusimmat 1970-luvulta. Seinällä roikkuu viktoriaaninen valkoinen hääpukukin. Osa vaatteista ei ole myynnissä, vaan ovat osana liikkeen dekoraatiota.

Näyteikkunan 1920-luvun puku on silkkiä ja käsin kirjailtu. Siellä on myös Titanic-aikakauden musta silkkipuku vuodelta 1912. ”Jokainen pisto on käsin tehty”, sanoo Arja Könönen.

Hänellä on 70-luvun miesten takkeja, 60-luvun Beatles-takissa on kangasnapit ja oikein korkea kaulus. Muukalaislegioonan hattu, safarihattu, laivastohattu. Vanhin hattu on naisten, 1800-luvulta ja aivan valtava. Grace Kelly -mallinen hattu on 60-luvulta. Lättähattu Rostonista lauloi Juice Leskinenkin.

Play It Again Sam on vaihtamassa omistajaa kevään aikana. Arja Könönen haluaa siirtää kaiken tietotaitonsa seuraavalle sukupolvelle. Hän on jo ylittänyt eläkeiän, on aika päästä helpommalla ja tehdä jotain muuta. Ehkä hän rupeaa tanssimaan tangoa täyspäiväisesti, hän sanoo.

Read more »

Ilmastorealisti Matti Virtanen kirjoitti Ilmastopaniikin hoito-oppaan – luonnollinen vaihtelu seuraa auringon toiminnasta ja merivirtojen liikkeistä – mutta mikä on ihmisen rooli?

By |

Ilmastorealisti Matti Virtanen kirjoitti Ilmastopaniikin hoito-oppaan – luonnollinen vaihtelu seuraa auringon toiminnasta ja merivirtojen liikkeistä – mutta mikä on ihmisen rooli?

Toimittaja Matti Virtanen kirjoitti kirjan Ilmastopaniikki. Hän aikanaan opiskeli maantiedettä, joten kirjoittaminen ilmastomuutoksesta tuli häneltä luontevasti. Hänen kirjastaan on sanottu paljon, häntä on sanottu ilmastodenialistiksi mutta hän pitää itseään joko ilmastoskeptikkona tai ilmastorealistina.

Joskus ihmisille ei mahdu päähän kuin kaksi vaihtoehtoa, hän sanoo, ”Ihmisillä on taipumus jakaa ihmiskunta hyviin ja pahoihin, valkoisiin ja mustiin, vasemmistoon ja oikeistoon, meikäläisiin ja vieraisiin. Se on aika inhimillinen piirre.”

Hän halusi tuoda kirjassaan esiin kultaista keskitietä, englanniksi sanottaisiin lukewarmer eli haalentaja, Matti Virtanen: ”Jäitä hattuun, ei tässä mitään katastrofia ole tapahtumassa.” Denialisti hän ei kuitenkaan omasta mielestään ole.

Maantieteilijänä luonnonhistorian harrastus on ollut hänelle sydämenasia ja jo pitkään hänen on tehnyt mieli panna paperille hiukan skeptisempiä äänenpainoja. Hän päätti haastatella ja tehdä kirja tunnetuista skeptisistä tiedemiehistä. Enemmistö heistä on suomalaisia, mutta muuten haastateltavat painottuvat Pohjois-Eurooppaan, Suomeen, Ruotsiin ja Saksaan.

Matti Virtanen kävi tapaamassa heitä kaikkia henkilökohtaisesti, erään amerikkalaisen hän haastatteli puhelimitse kuten yhden sveitsiläisenkin. Hän sanoo valikoineensa haastateltavat subjektiivisesti, journalistisesti, fiiliksen mukaan.

Kirjan nimi on Ilmastopaniikki, alaotsikko on ”hoito-opas”, Matti Virtanen: ”Jos alkaa tuntumaan paniikinomaiselta niin kannattaa perehtyä asiaan koska tässä tapauksessa tieto ei lisää tuskaa van pikemminkin auttaa ymmärtämään, jos tajuaa nämä luonnonhistorialliset mittasuhteet, että ihmiskunnalla on aina pelko siitä että tulee maailmanloppu. Tämä ei ole mitään uutta.”

Hänkin yllättyi – ilmiö on paljon monimutkaisempi kuin mitä hän itsekään osasi odottaa. Hän lähti selvittämään ilmastomuutoksen takana olevia luonnollisia tekijöitä kuten mistä syystä ilmasto on aikaisemmin muuttunut. Kävi ilmi, että syitä ei tunneta kovin hyvin.

Mielenkiintoisena hän piti erityisesti viime jäätiköitymisvaiheen jälkeistä aikaa eli  holoseenia. Kymmenentuhannen vuoden aika on ollut myös lämpimiä kausia, mutta niitä ei ole päästy mittaamaan kun lämpömittari on vain 150 vuotta vanha keksintö. Eikä ollut myöskään maapallonlaajuista sääasemaverkkoa, joka avulla voidaan arvioida globaalia keskilämpötilaa.

”Tässä on se ilmiö että ihmiset helposti sotkevat oman paikallisen elämänpiirinsä ilmaston ja globaalin ilmaston” sanoo Matti Virtanen.

Hän uskoo, että ilmasto on lämmennyt ja tulee vielä lämpenemään jonkin verran, jos hiilidioksidi ja muiden kasvihuoneiden pitoisuus kasvaa niin kuin on ennustettu. Hän ei kuitenkaan näe merkkejä että se lämpenisi enemmän kuin asteen tai puolitoista. Mutta tätä ei voi tietää ennen vuotta 2100, hän sanoo.

Hän on ollut ennen varsin ympäristötietoinen, isänsä kanssa väänsi menosta autokouluun vuosikaudet. Hän sanoo tämän olleen nuoren ihmisen erottuvuutta, olleensa joskus ydinvoimavastainenkin, mutta ehkä siksi että kaveritkin olivat. Hän näkee asiat nykyään enemmän monimutkaisina.

Vihreitä hän on äänestänyt joskus 80-luvulla mutta politiikan toimittajana saanut puolueuskollisuuteen vastarokotteen.

Ilmastoasioissa suurimmat epävarmuudet liittyvät auringon sykleihin, sillä sitä on pystytty mittamaan hyvillä instrumenteilla vasta muutamakymmen vuotta, satelliittiaikakaudella. Kehitys siinä on huimaa. Aikaisemmassa ilmastonvaihtelussa aurinko on tärkein tekijä, se on Matti Virtasesta aivan ilmeistä.

Merivirrat tuovat lisää kaoottisuutta. Valtameret läikkyvät altaissaan ja niissä kiertää lämpö tavalla joka ei ole helposti ennustettavissa. Auringon ja merivirtojen yhteisvaikutus on monimutkainen, eikä sitä ymmärretä kunnolla. Matti Virtanen: ”Jos olisin nuori luonnontieteilijä haluaisin ehkä erikoistua merentutkimukseen, se on mielenkiintoista.”

Pohjoinen alue lämpenee nopeammin kuin alemmat leveysasteet kun Atlantti työntää sinne lämmintä vettä. Golfvirta vaihtaa suuntaansa etelämmäksi kymmenien vuosien välein. Virtausnopeudet merivirroissa muuttuvat hitaissa sykleissä jotka eivät ole nekään kovin säännöllisiä.

Ihmisen ympäristöä haittaava toiminta voi olla pelottavaa ainakin ihmisille itselleen, hän sanoo: ”Jos ihmisiä on liikaa kukaan ei välitä paskaakaan luonnonsuojelusta, niin silloin on kyllä maapallon tulevaisuuden ennuste huono.”

Varakkaimmissa maissa on varaa sijoittaa ympäristönsuojeluun ja luonnon tila on suhteellisen hyvä. Köyhyys on pahin uhka luonnolle, köyhät ihmiset eivät pysty suojelemaan luontoa, koska lapset pitää ruokkia ensin. Kiina tuottaa jo enemmän päästöjä per capita kuin Eurooppa.

Matti Virtasen mukaan on kuitenkin kyseenalaista voiko Kiinaa pitää enää kehitysmaana jolla olisi oikeus olla osallistumatta päästöleikkauksiin. Etelä-Korea on juuri luokiteltu kehittyneeksi teollisuusmaaksi.

Intian poikkeustapauksen Matti Virtanen ymmärtää mutta ei enää Kiinaa. Suurin uhka planeetalle on kuitenkin ihmisten määrä.

Ympäristötietoisuus on tärkeää. Politiikassa pitää olla yhteinen tahtotila siitä että vesien ja ilman suojelu on tärkeää ja saastuttamista pitää vähentää, koska ne aiheuttavat sairauksia. Vasta kolmantena tule ehkä ilmastonmuutos eli hiilidioksidipäästöt, Matti Virtasen mukaan. Jos ilmaa suojellaan ja pyritään puhtaampiin tuotantomenetelmiin niin se automaattisesti vähentää hiilidioksidipäästöjä.

Ilmastotiede hänen mukaansa muistuttaa aika paljon kansantaloustiedettä, se on olevinaan kauhean eksakti tiede. Kaikki toimii malleissa kuitenkin ceteris paribus eli muiden tekijöiden pysyessä ennallaan. Kukaan ei voi tarkkaan tietää mitä ilmakehässä tapahtuu, koska tuntemattomia tekijöitä on paljon, sanoo Matti Virtanen. Ilmastoa mallintavat tuntuvat kuvittelevan hallitsevansa hyvinkin deterministisiä järjestelmiä ja siinä he erehtyvät.

Kaikki ei ole kuitenkaan heidän syytään, osan syystä saa kantaa media ja yliopiston kilpailu määrärahoista ja julkisuudesta. Kaikilla on hieman oma lusikkansa sopassa.

IPCC:n luonnontieteelliseen perustaan hän luottaa. Siellä on käyty läpi kattavasti tutkimuskirjallisuutta, detaljeissa on kuitenkin pientä heittoa. Fyysikotkin kiistelevät ns. ilmastoherkkyydestä eli oletuksesta kuinka paljon lämpötila nousee hiilidioksidin kaksinkertaistuessa.

Yksityiskohdissaan ne ovat tosi mielenkiintoista luettavaa, mutta kun niistä tehdään yhteenveto poliitikoille, jota esitetään mediassa, vedetään mutkia suoriksi. Siitä jää katastrofaalinen alarmistinen viesti että kaikki tuhoutuu, sanoo Matti Virtanen.

Greta Thunbergia ja hänen ilmastolakkoaan Matti Virtanen ei haluaisi lähteä mollamaan. Hänen taustansa kuvioita hän kuitenkin ihmettelee, hänen perheensä elämänkerta ei ollut kuitenkaan mieltäylentävää luettavaa.

Lääketiede on pelastanut Matti Virtasen hengen kaksikin kertaa, mutta hän suhtautuu kriittisesti sen saavutuksiin. Raha sokaisee jokaisen tieteenalan, kun sinne aletaan syöltämään miljardeja tutkimusmäärärahoja. Tuloksista tulee helposti sellaisia kuin toimeksiantaja haluaa.

Omilla elämänvalinnoillaan hänkin koittaa vaikuttaa. Hän syö mahdollisimman vähän punaista lihaa ja pyöräilee paljon, vuodet ympäri. Lapsena hänellä oli astma ja siksi hän vihaa ilmansaasteita.

Hän ihmettelee, että lapsiakaan ei haluta enää tehdä, kun maailma loppuu kuitenkin kymmenen vuoden päästä – maailmanlopunennustuksia on tullut jo niin monta, että tämäkin todennäköisesti menee pieleen.

Read more »

Norwich toi Suomeen kymmenen hengen tiimin Liechtenstein-ottelun alla – Suomi otti hyvin vastaan

By |

Norwich toi Suomeen kymmenen hengen tiimin Liechtenstein-ottelun alla – Suomi otti hyvin vastaan

 

Suomen pelatessa ratkaisevan EM-karsintapelin Liechtensteinia vastaan toi Norwich Cityn mediapäällikkö Daniel Houlker muassaan Suomeen kymmenen hengen ryhmän, joka promosi Norwich Citya suomalaisille. He pääsivät hyödyntämään Teemu Pukin saavuttamaa suosiota ja hänen maaliensa tuomaa huomioarvoa suomalaisille.

Daniel Houlker on työskennellyt Norwichin mediapäällikkönä nyt kolmisen kuukautta. Hän kontrolloi kaikkea mitä seurasta viestitään ulospäin. Seuralla on oma sisältötiiminsä, joka tuottaa viestintämateriaalia. Se tuottaa sisältöä moniin eri medioihin, seuran virallisille kotisivuille ja someen.

Heistä parin hengen tiimi oli Suomessa tekemässä dokumenttia karsintaottelusta ja kaikesta sen ympäriltä. He kävivät Kotkassakin. Norwichilaiset pitivät myös pop-up -kauppaa Kampin kauppakeskuksessa, jossa myytiin Norwichin fanituotteita.

Daniel Houlkerin palvelee sekä paikallisen että valtakunnallisen median toimittajia Englannissa ja lisäksi lähetysoikeuksien omistajia kuten Sky Sportsia ja BBC:tä. Hän välittää haastattelupyynnöt eteenpäin pelaajille ja henkilökunnalle.

Idea tulla Helsinkiin oli alun perin Norwichin markkinointipäällikkö Sam Jefferyn. Norwichin pelipaitahihan sponsori Best Fiends on mobiilipelifirma, jonka päämaja on Los Angelesissa. Best Fiendsilla on konttori myös Helsingissä ja he innostuivat ideasta. Norwichilaiset ovat saaneet hyvää palautetta siitä lähtien kun he viisi viikkoa sitten tulivat Helsinkiin esittelemään ideaansa.

Kanarialinnut eli Norwich ei ole seurana Valioliigan suurin, sanoo Daniel Houlker. Mutta he rahoittavat itse oman toimintansa. Koko johtoporras on sitoutunut tähän periaatteeseen. Se eroaa tässä muista yhdeksästätoista Valioliigajoukkueista. ”Me tuhlaamme vain sen minkä ansaitsemme”, sanoo Daniel Houlker.

Norwich pyrkii olemaan innovatiivinen ja tämä johti Helsingin projektiinkin. Seuran kannattajia Daniel Houlker kuvaa intohimoisiksi ja värikkäiksi. Norwich on myös ainut ammattilaisjoukkue paikkakunnallaan. ”Voi matkata kaksi tuntia mihin tahansa suuntaan ja se on ainoa ammattilaisjoukkue minkä voi löytää”, sanoo Daniel Houlker.

Vaikka kausi ei ole alkanut kovinkaan hyvin, on se tuloksellisesti ollut hyvä jos Norwich välttää putoamisen Valioliigasta kauden lopuksi, sanoo Daniel Houlker. Näin ajattelevat kaikki seurassa johtoportaasta ottelupäivän kenttätyöntekijöihin. Daniel Houlker: ”Olemme altavastaajia isossa liigassa ja tiedämme sen, koitamme kääntää sen eduksemme.”

Teemu Pukilla on klubissa paljon omia faneja. Hänestä henkilönä Daniel Houlker sanoo, että hänellä on jalat maassa, hänen kanssaan on ollut helppo työskennellä, Teemu Pukki tekee sen mitä pyydetään: ”Jos haluatte minun tekevän tämän, teen sen.”

Voisitteko harkita myyvänne Teemu Pukin? Daniel Houlker: ”Tämä ei ole kysymys minulle vaan urheilupäälliköllemme. Mutta jos kysyt keneltä tahansa Norwich Cityn fanilta, jotka ovat olleet kannattajareissuilla mukana, vastaus on ei.”

Suomea hän kehuu: ”Haluaisin sanoa, että meidät on otettu hyvin vastaan Suomessa. Olemme nähneet miten ystävällisiä suomalaiset ovat ja olemme tunteneet itsemme hyvin tervetulleiksi.  Kokemus on ollut hyvä, toivotaan että tulos on hyvä, otetaan pari kaljaa ja juhlitaan” sanoo Daniel Houlker.

Read more »

Kämpin baarista riittää kerrottavaa, historiikki julkaistu: ennen Symposion, nykyinen maailmantähtien paikka

By |

Kämpin baarista riittää kerrottavaa, historiikki julkaistu: ennen Symposion, nykyinen maailmantähtien paikka

Keväällä julkaistiin historiikki Hotel Kämpin Baarista, ”Minä menen Kämpiin takaisin – Cocktaileja ja tarinoita Kämpin baarista.” Siinä kerrotaan eläviä tarinoita baarin toiminnasta ja sen historiasta.

Kirjan kirjoitti kolmikko Kimmo Aho, Ville Liikanen ja Mika Vitikka. Kimmo Aho on toiminut hovimestarina Ravintola Kämpissä, Mika Vitikka on Kämp Baarin entinen baaripäällikkö ja Ville Liikanen nykyinen.

Mika Vitikka sai Kämpin baarin pyörittääkseen kun se perustettiin: hän oli Sydneyssä menossa työvuoroon kun Kämpistä soitettiin, että haluaisiko hän tulla sinne töihin. Siihen aikaan hän oli ollut viitisen vuotta töissä ulkomailla kuten Yhdysvalloissa.

 

Koko uuden hotellin henkilökunta koulutettiin kolmessa viikossa. Koulutuskielenä toimii englanti. Johtoportaasta moni oli tuotu ulkomailta, ravintolapäälliköt olivat toki suomalaisia. Se oli Suomessa siihen aikaan ihmeellistä ja erikoista, muistelee Mika Vitikka.

Kämp on ollut historiansa aikana edelläkävijä monessa. Siellä avattiin ensimmäinen saksalaistyylinen olutravintola, Biertunnel ja ensimmäinen amerikkalaistyylinen baari American Bar. Hotellin Peilisalissa perustettiin suomalaisten baarimestarien kerho, FBSK ry.

 

Theodor Höjer suunnitteli rakennuksen viisikerroksiseksi. Se valmistui vuonna 1887. Rakennus sai kuitenkin lopullisen muotonsa kun Lars Sonck suunnitteli siihen kuudennen kerroksen. Aikaisemmin paikalla oli ollut vain puutalo.

Vanha Kämp suljettiin vuonna 1965. Vanha rakennus purettiin ja uudelleen rakennetussa ei ole oikein mitään jäljellä entisestä. Fasadi oli jo huonossa kunnossa, sillä rakennus oli rakennettu Kluuvinlahden lietteen päälle puupaalujen varaan. Liikenne Pohjois-Esplanadilla oli myös kasvanut joten liikenteentärinä tärisytti hieman rakennustakin.

Välillä Kämp toimi myös KOP-pankin pääkonttorina. KOP omisti Kämpin alkuperäiset taulut, joista tuotettiin jäljennökset nykyiseen Kämpiin.

Suomi oli Kämpin alkuaikoina selkeästi luokkayhteiskunta. Hotel Kämpissä kävi arvovaltaisempi ja sivistyneempi asiakaskunta. ”Maahamme oli syntynyt uusia sosiaalisia luokkia ja ammatteja, joihin kuuluivat esimerkiksi toimittajat, teollisuusjohtajat ja taiteilijoita. Hotel Kämpistä tulikin nopeasti monien poliitikkojen, kulttuuri-ihmisten, liikemaailman edustajien ja matkailijoiden kohtaamispaikka” kerrotaan kirjassa.

Hotellissa kokoontui monia Suomen kultakauden taiteilijoita: Juhani Aho, Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Eino Leino ja Jean Sibelius. Taiteilijatapaamisissa Symposioneissa kävi vierailemassa paljon muusikoita vierailijoina, mutta myös muiden alojen taiteilijoita. Niissä keskusteltiin, musisoitiin, nautittiin munkkilikööriä ja poltettiin sikareita.

Niistä ajoista liikkuu paljon anekdootteja.

Jean Sibelius oli vaimolleen sanonut Kämpiin lähtiessään, Ainon kysyessä milloin hän tulee takaisin, oli Jean Sibelius sanonut että: ”Aino-hyvä, en voi tietää. Minä olen säveltäjä, enkä ennustaja.”

Robert Kajanus taas oli kerran lähtenyt esiintymään Pietariin. Kun hän tuli takaisin kabinettiin, jossa muut olivat edelleen juhlimassa, hänelle tokaistiin: ”Älä siinä koko ajan ovissa ramppaa!”

Hotel Kämp toi Suomeen ja Helsinkiin uuden palvelustandardin.  Omistajat olivat kansainvälisiä: alkuun Starwood, joka omisti mm. Sheraton-ketjun. Kämp oli osa ”Luxury Collectionia” ja oli enemmän ”prestige” kuin muut Helsingin hotellit.

Kämpin baari ei ole enää ihan niin taiteilijakapakka, mutta kun se uudelleen avattiin kävi sielläkin paljon taiteilijoita, varsinkin kuvataiteilijoita ja kapellimestareita.

Kämpissä ovat yöpyneet monet maailmantähdet, joiden joukossa urheilijoita ja keikalla käyneitä muusikkoja. Kun Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Madeleine Albright yöpyi hotellissa, muistelee Mika Vitikka turvatoimien olleen varsin tiukat.

Kämp baari on ollut maailman TOP 40- hotellibaarilistauksessa mukana ja myös itse hotelli on esiintynyt maailman sadan parhaan hotellin listalla. Se on paikkana ja brandina varsin tunnettu.

Hotellin ravintolat ovat omalla tavallaan hankalia, sillä kovin moni joka kaupunkiin saapuu ei välttämättä jää hotellille syömään, mutta baarit saattavat olla eri juttu, niihin on helpompi mennä.

Alkuaikoina baariin tultiin vähän kuin katsomaan, keitä siellä oli. Avajaispäivän avoimissa ovissa kävi 15000 uteliasta. Suomalaiset ovat peruskohteliaita ihmisiä, kuuluisuudetkin jätetään aika rauhaan, ehkä toisin kuin maailmalla, sanoo Mika Vitikka.

”Kun tämä avattiin moni kävi katsomassa. Ihmiset ja ystävät tulivat käymään baarissa. Baarissa oli matalampi kynnys, ei tarvinnut tulla asumaan”, sanoo Mika Vitikka.

Kun hotelli avattiin, kirjoitettiin siitä ensimmäisen vuoden aikana neljä ja puolisataa juttua. Koko Suomen ravintolaväki kävi tsekkaamassa paikan.

Maailmalla kehuttiin, mutta Suomessa haukuttiin, Suomessa oli silloin vanhakantaista meininkiä, kommentoi Mika Vitikka. Milloin ruoka oli pahaa, cocktaileja ei tehty oikein tai paikassa ei enää vain ollut sitä Jean Sibeliuksen sikarintuoksua.

 

Read more »

Aben verstaalla

By |

Aben verstaalla

Read more »

Miten yhteiskunnallista vaikuttavuutta mitataan, liberaalin karikatyyri on kiinnostunut vain bissestä ja röökistä – Heikki Pursiainen, ja ei, sosialisti ei voi olla liberaali

By |

Heikki Pursiainen on tätä nykyä paitsi Mustreadin toimituksen jäsen, myös sen strategi. Hän osallistuu yrityksen strategian muodostamiseen ja toteuttamiseen. Aiemmin hän on myös toiminut mm. Liberan toiminnanjohtajana.

Mustread ilmoitti tavoitteekseen saavuttaa tuhat päättäjää Suomen yhteiskunnan huipulta. Nyt näyttää siltä, että lukijoita on saatu noin 3000. 160 päätöksenteko-organisaatiota on ostanut koko henkilökunnalleen lukuoikeuden julkaisuun. Joukossa on poliittisia päätöksentekijöitä, ministeriöiden virkamiehiä, etujärjestöjä, keskusvirastoja, tutkimuslaitoksia ja yliopistoja.

Heikki Pursiaisen mukaan sen näköpiirissä olevalla aikahorisontilla ei tavoitella mitään massajulkaisua, eikä se mittaa menestystään saavuttamillaan lukijamäärillä. Silti hän on positiivisesti yllättynyt tähänastisesta menestyksestä, jota on tullut myös taloudellisesti. Ensimmäisellä tilikaudella Mustread pääsi omilleen, mutta ei nostettu ihan täyttä palkkaa, Heikki Pursiainen: ”Mustread on journalismia. Koko missio on ollut tehdä korkeatasoista politiikan ja talouden journalismia. Siinä me olemme ihan hyvin onnistuneet.”

Mustreadissa on kahdeksan ihmisen toimituksessa ekonomisteja ja politiikan tutkija. Taustat ovat siis moninaiset.

Libera oli yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tähtäävä juttu, Mustread on media, erottaa Heikki Pursiainen. Se on Julkisen sanan neuvoston jäsen ja noudattaa vastuullisen media periaatteita. Sisällöt saavat vaihdella paljonkin kirjoittajan mukaan. Mustreadin aineistoa sanottaisiin sanomalehdissä näkökulmaksi tai analyysiksi, uutisia Mustread ei tee, hän sanoo.

Mustread haluaa olla myös taloudellisesti kannattava. Suomessa mediakentässä on Heikki Pursiaisen mukaan nähty digitalisaatio ongelmana, ei mahdollisuutena.

Julkaisun saama kritiikki on sitä samaa hänen mukaansa, mitä kaikki median edustajat saavat. Ehkä sitä tulee hieman vähemmän, koska Mustreadissa on  maksumuuri, maksavat lukijat ovat varsin hillittyjä ja rakentavia kannanotoissaan.

Liberalla oli tietty oma tehtävänsä, vaikuttaa yhteiskuntaan. Sen mittaaminen oli kuitenkin Heikki Pursiaisen mukaan hankalaa. Kuitenkin hän näkee, että Libera onnistui. Ajatuksensa oli tehdä Liberasta vaikutusvaltainen ja viestiä valtavirtaistettiin. Viestin piti kuitenkin perustua hyvään ajattelutyöhön ja tutkimustietoon, siitä lähdettiin.

Sen pidemmän aikavälin tavoitteena oli kuitenkin liberalisoida Suomea. Siellä seurattiin tarkkaan menikö heidän ajatuksensa läpi mediassa, katsottiin lukijadatoja. Ilman itsekehua hän uskoo, että se paremmin pystyi sopeutumaan uuteen aikakauteen kuin monet vastaavat laitokset:

”Perinteinen ajatushautomotoiminta Suomessa on sellaista että julkaistaan pahvisia pamfletteja muutaman kerran vuodessa, niiden ympärille järjestetään tilaisuus jossa ihmiset saavat tulla seuraamaan kun hienot ihmiset puhuvat ja sitten toivotaan että media julkaisee niitä. Tämä malli on tullut tiensä päähän.”

Hän jatkaa: ”Kukaan ei lue niitä pahvijulkaisuja eikä kukaan tule tilaisuuksiin. Mediassa ei ole enää toimittajia jotka kirjoittaisivat tilaisuuksista ja vaikka kirjoittaisivatkin, ei ole enää semmoista yhtenäiskulttuuria että kaikki kokoontuisivat katsomaan A-studiota vaikka sinne pääsisikin.”

Liberan strategia oli tehdä siitä itsestään media ja esiintyä omilla sivuilla, olla somessa läsnä. Tämä onnistui paremmin kuin monella muulla ajatushautomolla, vaikka niillä oli isommat resurssit.

Alkoholipolitiikka on paljon esillä, mutta se ei loppujen lopuksi ole niin tärkeää. Hänestä suomalaisen liberaalin karikatyyri on henkilö, joka on kiinnostunut nopeusvalvonnasta ja alkoholipolitiikasta; meillä on kuitenkin paljon vaikeampia ja tärkeämpiäkin kysymyksiä, kuten työmarkkinakysymykset, sosiaaliturva ja maahanmuutto ylipäänsä.

Näissä vapauden ja hyvinvointivaltion suhde on hyvin ongelmallinen – ei ole kovin tärkeää, voiko sunnuntaina ostaa jostain risottoviiniä.

Postfaktuaalisesta maailmasta Heikki Pursiainen kysyy, elämmekö sellaisessa. Nyt pohjanperukallakin on saatavilla enemmän luotettavaa tietoa, toisin kuin silloin kun hän oli nuori. Silloin oli oppikirjoissa vielä väärää tietoa Neuvostoliitosta, ihmisten ikkuna maailmaan oli joku Kouvolan sanomat. Tavallisillakin ihmisillä on nykyään enemmän valtaa sen suhteen mitä lukevat ja mitä tietoa saavat ja kontrolli on hiipunut.

Heikki Pursiainenkin oli näkökulmansa vanki. Terho Pursiaisen poikana hänellä oli kyllä paljon kirjoja mitä lukea. Vasemmistotilaisuuksissa hän kiersi isänsä kanssa, ehkä ajat ovat nykyään toiset, hän tuumaa.

Kymen vaalipiiriä kiertäessään kaikki oli hyvin kurinalaista. Ihmiset istuivat hyvässä rivissä, veisattiin Kansainvälinen ja pidettiin puheita. Äänestäminenkin oli hyvin kurinalaista. Nykyinen poliittinen tilanne heijastelee sitä, että työväenliike on menettänyt otteensa työväenluokasta. Järjestynyt ja itsestään ylpeä tulevaisuusorientoitunut työväenliike on kadonnut ja nykyään tilalla on persu-meininki.

Rinteen hallituksen hallitusohjelmasta hän toteaa, että 75% työllisyysaste ja 4.8% työttömyysaste ovat lukuja, joita ei ole nähty 90-luvun laman jälkeen. Toimenpiteitä tähän ei luetella, vaan on jätetty asia työmarkkinaosapuolien päätettäväksi.

Heikki Pursiaisen mukaan ei voikaan olla toimivia toimia, jotka eivät vaikuttaisi joko ihmisten kannustimiin työllistyä tai yritysten kannustimiin työllistää. Hänen on hankala nähdä, mitä toimenpiteitä järjestöt keskenään saisivat aikaiseksi. Ohjelma ja julkisen sektorin rahoitus on rakennettu työllisyystavoitteen varaan, joten häntä hieman epäilyttää.

Sinänsä hän ei ole aiemmin hallitusohjelmia joutunut lueskelemaan, vertailukohta puuttuu, mutta läpinäkyvä rehellisyyden puute pisti silmään. Kertaluonteiset tulevaisuusinvestoinnit ovat tosi asiassa tavallisia menolisäyksiä. Niin oli ripoteltu ”investointitaikapölyä”, hän sanoo.

Ne eivät enää näy vuonna 2023 kun ovat muka päättyneet sitä ennen.

Ohjelmassa oli silti paljon hyvä ideoita ja merkittäviä politiikka-aloitteita. Oppivelvollisuuden jatkaminen, siitä voi keskustella, onko se paras tapa, mutta ainakin se on ihan oikea politiikkamuutos, hän pohtii. Ideoita on saanut heitellä, mutta taloudelliset realiteetit ovat tulleet pöytään myöhemmin.

Sipilän hallitus tuskin herättää monessa nostalgiaa, Heikki Pursiainen:

”Siinä oli hallitus joka oli olevinaan oikeistohallitus mutta ainoana tavoitteena oli menojen ja valtiontalouden sopeuttaminen. Mutta mitään päätöksiä sen suhteet että mitkä asiat ovat tärkeitä tai ei-tärkeitä ei tehty. Siellä leikattiin mistä helpointa oli, prosentti sieltä, kaksi prosenttia tuolta. Tuloksena oli tilanne, jossa ei leikattu esimerkiksi maataloustuista.”

”Minun mielestäni ihan taloudellisesti järjetöntä politiikkaa, että ei mietitä mitkä ovat prioriteetit.”

Se oli huonoa politiikkaa, että ihmisille syntyi käsitys että sosiaaliturva ja koulutus olivat ne mistä leikattiin. Ei ollut suunnitelmaa, ei säästetty muista menoista. Yliopistoleikkaukset olivat monella tapaa valitettavia. Ei niin, etteikö yliopistomaailmassa olisi varaa priorisoida paremminkin, hän näkee.

Kuitenkin monessa maassa voi nähdä valtiomiesmäisenä tekona sen että julkista sektoria pienennetään. Kunhan taustalla on selkeä aatteellis-poliittinen perusta: jokin asia ei kuulu julkisen sektorin tehtäviään, niinpä se lopetetaan.

Heikki Pursiaisen laskujen mukaan hallituksen kokoonpanossa liberaalit olivat harvassa, vaikka laskisi yhteen liberaalia talouspolitiikkaa ja arvokonservatismia ajavat. Kokoomuksessa on vähän kaikkea, siellä on liberaalit, konservatiivit ja bismarckilaiset sosiaalireformistit. Keskustapuolueella ideologinen kirjo on laaja ja persuilla ei ole ideologiaa joka olisi niin laaja-alainen että siitä voisi ammentaa muille politiikkalohkoille suosituksia, hän näkee.

Heikki Pursiaisen mukaan libertaarit erottaa valtavirran liberaaleista inhimillisen toiminnan ulkoisvaikutusten vähättely ja usko siihen että ne pystytään ratkaisemaan vapaaehtoisesti. Kun taas libertaariset sosialistit ajattelevat päinvastoin, että markkinataloutta ei koskaan mitenkään voida säätää niitä ratkaisemaan.

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen on käynyt Heikki Pursiaisen kanssa pitkää debattia, voiko sosialisti olla liberaali. Heikki Pursiaisen mukaan liberaali uskoo klassisiin vapausoikeuksiin ja omistusoikeuksiin.

Teivo Teivainen hänen tulkintansa mukaan lähtee ”haittaperiaatteesta” että kaikki ovat vapaita toimimaan kunhan eivät haittaa toisten vastaavaa vapautta. Omistusoikeus Teivo Teivaista tulkittuna voisi loukata tätä periaatetta.

Heikki Pursiainen vastaisi, että voiko liberalismi olla tällainen aksiomaattinen järjestelmä, joka on johdettavissa näistä aksioomista, hänen mukaansa ei. Se on poliittinen liike jossa ihmiset sanovat itseään liberaaleiksi ja heitä nimitetään liberaaleiksi. He ovat liberaaleja. Ja he itse ovat sitä mieltä, että omistusoikeus on tärkeä.

Teivo Teivaisen nimittämistä periaatteista ei voi johtaa mitään koherenttia ideologiaa, ne ovat siihen liian heikkoja, näkee Heikki Pursiainen. Omistusoikeus on Heikki Pursiaiselle tärkeä liberaalinen perinteen ja taloudellisen ajattelun yhdistelmänä. Siis miksi sosialisti ei voi olla liberaali kaatuu siihen, että poliittiset ja vapausoikeudet eivät voi käytännössä toteutua tilanteessa, jossa ihmisillä ei ole merkittävää määrää yksityisiä resursseja, joilla näitä oikeuksia ja vapauksia käyttää. Millä saat sanomasi perille?

Suomeen on Heikki Pursiaisen mukaan pesiytynyt ajattelumalli, että kun hyvinvointivaltio on vakuuttanut kansalaisensa vähän kaikkea vastaan, siitä aiheutuu kustannuksia, joka puolestaan oikeuttaa kontrolloimaan kansalaistensa käyttäytymistä. Pakottamaan heitä käyttäytymään tietyllä tapaa. Me katsomme toisiamme vain maksajina ja saajina.

Read more »

Mikkelistä europarlamenttiin, innokas ratsastaja huolehti Arkadianmäellä velallisista

By |

Mikkeliläinen SDP:n eurovaaliehdokas Satu Taavitsainen tippui näissä vaaleissa eduskunnasta, mutta on jo etsimässä itselleen uutta edustajan paikkaa europarlamentista.  42-vuotiaana hän sai näissä vaaleissa 5419 ääntä ja jäi täpärästi parlamentin ulkopuolelle, ollen vaalipiirinsä ensimmäinen varakansanedustaja sosiaalidemokraateissa.

Muuten hän toimii Satu Taavitsainen toiminnanjohtaja Etelä-Savon hyvinvointijärjestöjen tuki ry:ssä. Eduskunnassa ollessaan hän toimi puheenjohtajana Ulosottoon joutuneiden tukijat eduskunnassa -ryhmässä ja vpj:na vammaisasian yhteistyöryhmässä.

Eduskunnan valiokuntajäsenyyksien lisäksi hän on kaupunginvaltuutettu ja myös valtuustonsa varapuheenjohtaja sekä maakuntavaltuuston puheenjohtaja. Yksityiselämästään hän kertoo että lukee ja liikkuu, on aviossa ja perheessä on kolme peruskouluikäistä lasta.

Satu Taavitsainen taistelee köyhyyttä ja eriarvoisuutta vastaan. Brexit on opettanut Euroopalle kantapään kautta että EU:sta on tehtävä inhimillisempi ja kansalaisten kritiikkiä on kuunneltava:

Satu Taavitsainen: ”EU on yhtä aikaa arvoyhteisö, taloudellinen ja turvallisuusyhteisö, mutta sen tulisi olla enemmän myös ihmisten yhteisö.”

Esimerkiksi työttömyys, koulutuksen ja terveydenhuollon puutteet tuovat toivottomuutta ja voivat toimia kasvualustana vihalle. Tulo- ja varallisuuseroja on kavennettava, köyhyyttä poistettava ja työoloja on parannettava tekemällä ihmisistä kouluttautuneempia.

Satu Taavitsainen: ”Työntekijöiden oikeus liikkua Euroopassa maasta toiseen ei saa tarkoittaa ulkomaisten työntekijöiden hyväksikäyttöä halpatyövoimana.”

Hän jatkaa: ”Tahdon parantaa työntekijöiden työoloja, taloudellista toimeentuloa sekä turvata työehtosopimusten säilyvyys ja kehittäminen työntekijöitä kunnioittaen.”

Kauppasopimuksilla pitäisi turvata työntekijöiden, luonnon ja eläinten suojelu, Satu Taavitsainen: ”EU:n kauppasopimukset voivat tuoda suomalasille yrityksille kaupallista kasvua ja vahvistaa työllisyyttä.”

Näihin ei tule kuitenkaan lähteä silloin, kun toinen osapuolista ei välitä suojelusta. Rikkomuksiakin on voitava sanktioida.

Jos kauppa vapautettaisiin yksipuolisesti, seuraisi siitä että Euroopan markkinat avattaisiin tälle halpatuotannolle. On käytettävä hyvinvointinormeja ja edelleen parantaa niitä.

EU:ssa on mentävä sisulla ja suomalaisilla arvoilla suomalaisten hyväksi. On istuttava pöydissä, jossa käsitellään Euroopan sisäistä turvallisuuta, terrorismin ennaltaehkäisyä, verovälttelyä ja talousrikollisuuden kitkemistä.

EU:n pitää laittaa kansainväliset perintäyhtiöt ja pikavippifirmat kuriin. Laiton perintä on lopetettava. Pienituloisten ja pienyrittäjien ulosottoon laittaminen on lopetettava niin Suomessa kuin Euroopan tasollakin.

Itä-Suomen pitää saada kakusta osansa, sen olisi Satu Taavitsaisen mukaan saatava erityiskohtelu kun EU:n rahanjaossa. Sille on kirjattu erityisasema asutuksen ollessa harvaa, etäisyydet pitkiä ja kylmä ilmasto haittaa pysyvästi kilpailukykyä. Silti rahoitus on vuosien saatossa kaventunut, Satu Taavitsainen:

”Tilannettamme saa parannettua kunnostamalla tiet- ja rautatieyhteyksiä, lisäämällä koulutuspaikkoja sekä avaamalla Venäjälle uusi rajanylityspaikka Parikkalaan.”

Näihin tarvittaisiin rahaa sekä EU:lta että Suomen valtiolta.

Osaamista Itä-Suomella on annettava EU:n metsä- ja hiilinielupolitiikassa, Satu Taavitsainen: ”En vähentäisi metsähakkuita, koska puun käyttö on tärkeä työllisyydellemme ja ihmisten toimeentulolle erityisesti Itä-Suomessa.”

Maataloustuista pitää neuvotella tiukasti, ilman suomalaista maanviljelijää ei ole suomalaista ruokaakaan. Iso-Britannian EU-eroa ei saa maksattaa suomalaisilla maanviljelijöillä, koska on kyse myös huoltovarmuudesta.

On paikallaan ehkäistä ilmastopakolaisuutta ja Suomen tulisi ottaa isompaa roolia. Parantamalla paikan päällä ihmisten elinolosuhteita tarve Eurooppaan suuntautuvalle pakolaisuudelle vähentyy. Puhdas juoma- ja kasteluvesi Afrikassa ja Lähi-Idässä lisää Euroopankin turvallisuutta ja vähentää ilmastopakolaisuutta. Nälkä ja jano ovat liikkeellepanevia voimia.

Suomessa on osaamista sinisen biotalouden eli jätevesien puhdistamiseen käytettävän teknologian kehittämisessä. Puhdistettua vettä voi käyttää kasteluvetenä. Tälle on kysyntää ja se loisi Suomeen työpaikkoja.

Hyvää EU:ssa on, että se on tuonut rauhaa Eurooppaan, hänkin kulki teini-ikäisenä rauhanmerkki kaulassaan, aseiden myynti sota-alueille on loputtava. Rauha on tärkeämpi kuin raha.

Huonoa EU:ssa on, että se on ollut liian oikeistolainen talousasioissa ja vyönkiristyspolitiikalla on vaikeutettu suomalaisenkin hyvinvointivaltion perusasioita: varhaiskasvatusta, koulutusta ja sosiaali- ja terveydenhuoltoa sekä laadukasta vanhustenhuoltoa.

Read more »

Tasa-arvoisessa Suomessakin on oma erinomaisuuteensa uskova älymystö

By |

Vaikka Suomen yhteiskunnallinen maisema on tasa-arvon nimiin vannova, ei se tarkoita etteikö maassamme olisi eliittejä. Tätä tarinaa toitotetaan varsin aktiivisesti. Nämä eliitit voivat vaihdella valta-asemaa, läpäistä eri yhteiskunnan tasoja. Joku eliitti saattaa olla taloudellinen, joku poliittinen, joku kulttuurinen.

Suomalainen yhteiskunnallinen eliitti korostaa egalitarismia ja universalismia. Pintapuolisesti. Se saattaa olla silti yhtä vanhoillinen ja pinttynyt kuin autoritäärisemmin suuntautuneissa maissa. Jopa täysin samalla tapaa järjestynyt.

Vaihtuva eliitti on aina vallantahtoinen, halukas voittamaan uhkaavat vastavoimat, muut eliitit. Gramscilaiseen hegemoniaan pyrkiessään he voivat käyttää kaikkia keinoja kaihtamatta.

Oikeisto-vasemmisto -akselilla vaikutusvaltaisin eliitti vaihtelee. Välillä sensuroidaan kommunisteja, välillä äärioikeistoa. Alt-rightin nousu on nähty aika tyypillisenä ja perinteisenä tapana nostaa tietty intellektuaalinen eliitti valtaan.

Varsinkin mannermaisen filosofian, erityisesti ranskalaisten älykköjen kädenjälki ei ole kerännyt pelkkää ylistystä maailmalla. He ovat usein esittäneet varsin naiiveja mielipiteitä ihanteellisuudessaan. Mutta muistaneet korostaa omaa näkemystään ja vaikutusvaltaansa.

Sartre ja de Beauvoir vierailivat Neuvostoliitossa ja ainakin antoivat uskoa että uskoisivat aika täyttä pajunköyttä. Heille syötettiin vierailulla faktoja neuvostojärjestelmän toimivuudesta. Rivien välistä saatettiin sanoa, että ehkä se nyt ei ihan näin olisikaan.

Aikanaan tuli iso katumus, kun Neuvostojärjestelmä romahti. Silloin moni sanoi, että oikeasti eivät uskoneetkaan asiaansa. Tosin, sanoivat myös että ihanteellisuus olisi nyt kuollutta. Apologeetit pantiin anelemaan armahdusta.

Amerikkalaiset älyköt naureskelevat vanhan mantereen älyköille jotka tuntuvat tietävät kaiken kaikesta. Amerikkalaisilla on perinteisesti terve epäusko ihmisiin, jotka kuvittelevat olevansa muita ylempiarvoisia.

Kuitenkin älymystöillä molemmin puolin Atlanttia on paljolti samaa agendaa ja yhtymäkohtia, kritiikin lähde ja kohde ovat usein samat. Moni kritiikki onkin syntynyt itse anglosaksisessa maailmassa, jonka terä suuntautuu tyypillisesti Euroopasta Atlantin yli.

Aina yhteiskunnan ns. oikeaoppiset mielipiteet eivät synny alamaisten omasta päästä vaan ohjaillaan ylempää. Instituutiot kuten peruskoulu, lukio tai yliopisto ovat parhaita paikkoja päästä esittämään ja edistämään näitä mielipiteitä. Voi miettiä, miten haavoittuvainen tiedollinen monopoli on kaappaukselle.

Merkittävä ajattelija voi olla omalla erikoisalallaan vaikutusvaltainen ja silti yhteiskunnallisesti täysin pölhö. Matemaatikko Bertrand Russell on tästä esimerkki, hänen pasifismiaan ei jälkikäteen katsoenkaan ymmärretty.

Konservatiivihistorioitsija Paul Johnson kirjassaan Intellectuals pyrkii osoittamaan ristiriidan sen välillä, mitä älyköt puhuvat ja opettavat ja mitä he oikeasti tekevät yksityiselämässään. Kirja menee paikoin navan alle, mutta anekdoottisesti se on varsin tarkka. Tosin, se keskittyy tärkeiden hahmojen heikkouksiin.

Tässä joitain summittaisia nostoja.

Ranskan vallankumouksen jälkeen nousi sekularismi. Maallinen uskomusjärjestelmä korvasi uskonnollisen, sanoivat konservatiivit.

Jean-Jacques Rousseausta Paul Johnson sanoo että hän oli turhamainen, egoistinen ja riidanhaluinen persoonana. Myös kuitenkaan ei täysin asosiaalinen.

Paul Johnson toteaa, että hän oli perityypillinen vihainen nuori mies. Hän oli myös ensimmäinen, joka osasi kanavoida etuoikeutettujen oikeuksiin liittyvän kaunan. Tämä oli osin sattumaa, vaistonvaraista ja osin tarkoituksellista. Hän oli myös ulosannissaan suora jopa rujouteen asti. Jo nuorena hän halusi loistaa yhteiskunnassa.

Aika tyypillinen nuori nykyintellektuelli, siis.

Rousseau kirjoitti kasvatusoppaan Emile. Hän ei ollut kuitenkaan mikään loistava kasvattaja vaan hylkäsi lapsensa. Hän sanoi, että lapsien saaminen oli haitaksi hänen ajattelulleen, mihin hänellä ei ollut varaa. Miten lapsien metelöidessä voisi tehdä oikeita töitä, hän kysyi.

Rousseau ei kuitenkaan pitänyt itseään julmana, vaan sanoi että hänellä on rakkaus erinomaisuutta kohtaan, totuutta, kauneutta ja oikeudenmukaisuutta kohtaan. Hän piti makeana ja eloisana tunteena kun hän näkee jotain hyveellistä, antoisaa ja ihailtavaa.

Karl Marxista Paul Johnson toteaa, että Marxista ei koskaan tullut oikeaa akateemista tutkijaa, vaikka sellaiseksi halusikin. Raha-asioissa hän ei ollut loistava. Marx oli sanonut ahmivansa kirjoja, niin kuin tutkijan luonteelle sopii. British Museumissa Marx istui ja valmisteli kirjojaan pääomasta. ”Mutta syvemmässä merkityksessä hän ei oikeastaan ollut tutkija lainkaan tai tiedemies.” toteaa Paul Johnson.

Marx ajatteli laukovansa totuuksia, ei tutkinut niitä. Hän oli runoilija, toimittaja ja moralisti enemmän kuin mitään muuta. Varhaisessa runoudessaan hän sanoo kiljuvansa ”jättimäisiä kirouksia ihmiskunnalle.”

Myöhemmin Marx jatkoi kirouksiaan, odottaen hegeliläisen kriisin tulevan. ”Tuotantovälineiden keskittyminen ja työvoiman sosialisointi saavuttavat pisteen joka ei ole sovitettavissa kapitalistisen kuoren kanssa. Se räjähtää palasiksi. Kapitalistisen yksityisomaisuuden kuolinkellot soivat. Pakkolunastajat pakkolunastetaan.”

Henrik Ibsen saa kirjassa kunnian olla modernin draaman synnyttäjä. Vieläpä maassa, jossa ei käytännöllisesti katsoen ollut kulttuurikerrosta, Norjasta. Hänestä Paul Johnson toteaa, että hän kohteli elämänsä naisia varsin huonosti. Käyttäytyi heitä kohtaan varsin yksioikoisesti, jopa pilkaten.

Kun Leo Tolstoi kirjoitti Anna Kareninaa, hän kirjoitti ensin häilyvästä kurtisaanista joka muotoitui tarun sankarittareksi. Hänen ajattelunsa suurin epäonnistuminen oli talonpoikien asia. Venäjällä ei voinut omistaa maata tai talonpoikia, vaan ne kulkivat käsi kädessä. Tolstoi ei kyennyt päättämään suhtautumistaan tähän kysymykseen, vaikka hän pohti asiaa puoli vuosisataa.

Ernest Hemingway syntyi emersonilaisesti vaikuttuneeseen perheeseen Chicagon lähistöllä. Hänen vanhempansa olivat terveitä, tuotteliaita, tehokkaita, hyvin koulutettuja, monilahjakkaita ja hyvin sopeutuneita yhteiskuntaan. Näin ainakin he sanoivat olevansa. Protestanttiset vanhemmat piiskasivat lapsiaan säälittä ja sen jälkeen pakottivat heidät rukoilemaan ja anomaan jumalalta anteeksiantoa.

Thomas Sowell on afroamerikkalainen libertaari ajattelija, joka muun muassa ankarasti vastusti ns. positiivista syrjintää eli vaikka rotuperusteisia kiintiöitä korkeakouluihin.

Thomas Sowell on kirjoittanut kirjan Intellectuals and Society. Hänellä on aika yksioikoisen kielteinen suhtautuminen niin sanottuihin älyköihin.

Thomas Sowell sanoo, että äly ei ole samaa kuin älykkyys. Älyä on kyky käsittää ja ottaa käyttöön monimutkaisia ideoita. Älykkyys vähennettynä harkintakyvyllä on älyä. Viisaus onkin sitten jotain aivan muuta. Se on ymmärtämistä omasta rajoittuneisuudestaan omassa todellisuudessaan ja sitä, että päättelykyky on aina rajoittunutta.

Thomas Sowell toteaa että Leninillä, Stalinilla, Maolla ja Hitlerillä oli omat ihailijansa länsimaissa, vaikka he tappoivat ennätysmäärin omia kansalaisiaan.

Intellektuelli on intellektuelli ammatiltaan. Älykkö ei useinkaan ole lääkäri, insinööri tai vastaava, ikään kuin hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Vaikka kaikki edellä mainitut tarvitsevat paljon älykkyyttä, ammattitaitoa ja pitkää koulutusta.

Thomas Sowell ei väitä, että tietenkään Adam Smith ei koskaan perustanut omaa yritystään eikä Karl Marx koskaan johtanut gulagia. Ideoilla on kuitenkin oma voimansa. Intellektuellin työ alkaa ja loppuu ideoihin.

Ideamaailmassa suosittuja ideoita kuvataan monimutkaisiksi, innostaviksi, nyanssirikkaiksi tai edistyksellisiksi. Näitä pidetään arvossa eri tapaan kuin ideoita jotka ovat yksinkertaistuksia, poissa muodista tai peräti reaktionäärisiä.

Joissain tieteissä on mahdollisesti kokeellisesti todentaa jokin teoria paikkansapitäväksi. Näin ei aina ole. Se mitä älykkö pitää totena tietona, ei sitä aina välttämättä ole. Puhutaan mielipiteiden taistelusta jossa paras aina lopulta voittaa.

Thomas Sowell ihmettelee eritoten talouskeskustelun epäanalyyttisuutta.

Talouteen kaikilla on aina mielipide, tuntee teoreettista pohjaa tai ei. Hänen mukaansa Stalinin ”sosialismi yhdessä maassa” oli lähes identtinen ideana kansallissosialismin kanssa.

Karl Marx sanoi, että työväenluokka on vallankumouksellinen tai se ei ole mitään. Teatterikirjailija George Bernard Shaw puhui ihmisistä, joilla ei ole oikeutta olla olemassa eli työväestöstä.

Kehitetään ”ongelma”, johon on ”ratkaisu”. Tällä teoreettisella tasolla liikuttaessa tämä voi tarkoittaa lähes mitä vain.

Aikanaan sentään uskottiin, että seuraavalla sukupolvella olisi vähemmän mistä vapautua. Sosiaalinen edistys hiljalleen kuluttaa yhteiskunnan instituutioita kuten uskontoa tai perhettä.

George Orwell on sanonut, että: ”Jotkin ideat ovat niin hölmöjä että vain intellektuelli voi ne uskoa, koska kukaan tavallinen ihminen ei voisi olla niin hölmö.”

Read more »

Moni maailmanhistorian suuri hahmo olikin täysi mulkero – miksi patsaita pystytetäänkään

By |

Tietokirjailija Le Monde Diplomatiquen Suomen edition päätoimittaja Ari Turunen on julkaissut nyt yhteensä yksitoista teosta. Ensimmäinen hänen teoksensa oli Ulkokultaisen käytöksen kirja, jonka hän kirjoitti Markus Partisen kanssa.

Yhdennestoista teos Mulkerot kertoo maailmanhistorian suurista hallitsijoista, edellytyksenä on että heille on pystytetty jossain maassa patsas.

Osa kirjan hahmoista on suoranaisia hirmuhallitsijoita, muut vain suuria hahmoja maailmanhistoriassa, kuten Martti Luther.

Kirjassaan Ari Turunen kiinnittää huomionsa heidän elämänsä yksityiskohtiin.

Esimerkiksi Napoleon sanoi joskus Metternichille, että jos hän ei saa tahtoaan läpi rauhanneuvotteluissa, hän voi surutta uhrata miljoona ihmistä. Tällaiset anekdootit näyttävät, miten pitkälle hän oli valmis menemään.

Stalinin patsaita on vielä muutamia jossain. Hitlerin patsaita ei tiettävästi ole enää näkyvillä. Varsinkin monessa maailman väkirikkaassa näkyy kaikenlaista glorifointia, mutta on universaalia että valtiosta tai kulttuurista riippumatta pystytetään sankaripatsaita.

Uudelleen itsenäistyneillä on oltava omat sankarinsa. Heille on osoitettu patsaita. Makedonia pystytti patsaan Aleksanteri suurelle ja Uzbekistan Timur Lenkille. Mongoliassa on valtava Tsingis Kaanin ratsastajapatsas juuri Ulan Batorin ulkopuolella.

”Mikä herätti kiinnostukseni on, että näitä vanhoja sotakenraaleja nostetaan jalustalle uusissa maissa. Näillä on tekemistä kansakunnan rakentajana. On yleinen piirre, että joka pääkaupungissa jonkun ratsastajapatsaan ase osoittaa johonkin suuntaan.” sanoo Ari Turunen.

Hän ottikin tutkittavaksi, millainen persoona patsaan takana mahdollisesti on. Hallitsijat paljastuivat aika häikäilemättömiksi, joidenka kanssa ei todellakaan saanut olla eri mieltä.

Kouluhistorian sankarieetoksessa puhutaan kansakunnan rakentajista ja suurista kenraaleista. Meidän maamme sankari voi olla naapurimaan pahin vihollinen.

Ari Turunen ei kehota patsaita kaatamaan, mutta niiden takana on paljon kerrottavaa. James Cookin patsas Australiassa ja Yhdysvaltani Charlottevillen tapahtumat nostivat paljonkin porua.

Moni näistä hallitsijoista oli tosi väkivaltainen. Belgiassa Leopold II:n patsaalle aktivistit liimaavat lapun jossa lukee ”massamurhaaja”. Tämähän on ihan perus vallan arkkitehtuuria, mutta kyllä koulukirjoissa pitäisi kertoa enemmän.

Vaikka joku hallitsija on tuonut maalleen kunniaa ja laajentanut valtakuntaansa,  uhrien näkökulmaa ei usein huomioida.

Napoleon pisti oikeastaan koko Euroopan sekaisin. Puhuttiin ”Code Napoleonista” eli että yhdenmukaistettiin lainsäädäntöä ja metrinen järjestelmä laajennettiin laajemmalle Eurooppaan. Napoleonin kunnianhimon tuoma tuho oli melkoinen, mikä synnytti kyllä ajassaan oman vastavoimansa.

Monen hallitsijan patologinen kunnian- ja vallanhimo on synnyttänyt monia valloitussotia. Tsingis Kaanin armeija oli palkka-armeija, jonka tehtävänä oli ryöstää ja valloittaa. Se toi leivän pöytään. Suomalaisista vaikka Mannerheim  ole eivät päässeet tuhovoimaltaan lähellekään ulkomaisia hallitsijoita.

Tuorein kirjassa käsiteltävä hahmo kirjassa on Che Guevara, joka uhkasi New Yorkia ydinaseella. Hänen ulkonäkönsä oli komea mutta kaikkia hänen persoonansa puolia ei tuoda esiin.

Eräässä Ari Turusen näkemässä argentiinalaisessa dokumentissa kerrottiin, mitä kaikkea Che Guevara raivosi Kuuban vallankumouksessa. Che Guevara oli homofobinen ja ei pitänyt rock-musiikista. Vaikka monella rokkarilla on paita hänen kuvallaan, eivät rokkarit olisi voineet Che Guevaran aikaisessa Kuubassa  voineet musiikkiaan esittää.

Carlos Santana on fanittanut suuresti Che Guevaraa ja käyttää hänen kuvallaan varustettuja t-paitoja. Olisiko hänellä ollut mahdollisuus kirjoittaa kappaleitaan vai olisiko hänet pitkätukkaisena heitetty koulutusleirille, pohtii Ari Turunen:

”Näissä sankarimyyteissä pitäisi ottaa huomioon, että kuvamme on ikoninen.”

Che Guevarasta on yksi hyvä valokuva ja hänet on nimetty vapaustaistelijaksi.  Kuitenkin kirjeessä isälleen Che Guevara toteaa: ”Isä, olen alkanut pitämään tappamisesta.”

Aleksanteri Suuresta on tehty elokuvia, joissa hyvännäköiset Hollywood-näyttelijät esiintyvät. Imagomme Aleksanteri Suuresta on vähän liian hyvä ollakseen totta. Se, että Aleksanteri Suuri halusi valloittaa koko maailman, onko se sitten hienoa, kysyy Ari Turunen. Tässä asiassa hän sanoo olevansa hieman moralisti.

Aleksanteri Suuri möi valloittamisensa kaupunkien asukkaat orjiksi ja naiset raiskattiin. Tätä on tapahtunut ihan viime aikoinakin 90-luvun Jugoslaviassa.

Unkarin Viktor Orban järjestelee maan patsaita uusiksi. Populistina hän on  sanonut että unkarilaiset ovatkin Attila Hunnin jälkeläisiä.

Hunnit tulivat Keski-Aasiasta. Siellä puhutaan turkinsukuisia kieliä. Viktor Orban on väittänyt, että unkari ei olisikaan enää suomalais-ugrilainen kieli, mitä kielitieteilijät pitävät pötynä. Se on vähän kuin Suomen pääministeri sanoisi, että meillä on paljon lainasanoja Ruotsista niin suomenkieli onkin skandinaavinen.

Unkari on osallistunut tarkkailijana turkinsukuistenkielten konferenssiin. Astana Newsissa Viktor Orban poseeraa muiden turkinsukuisten kielten valtionjohtajien kanssa samassa kuvassa.

Historiaa kirjoittaessa pitäisi olla myötätuntoa uhrejakin kohtaan. Ari Turunen: ”Tämä on ajankohtaista koska vahva johtajuus on noussut ympäri maailmaa. Kirjani kertoo, mitä tapahtuu jos meillä on liian vahvoja johtajia.”

Vahvuus ei ole välttämättä heikkoutta mutta täydellinen myötätunnon puute sitä on. Edesmennyt republikaanipresidentti George H.W. Bush sanoi, että hän haluisi jättää perinnöksi enemmän lempeyttä ja myötätuntoa maailmaan. Se oli Ari Turusen mukaan hieno veto presidentiltä, joka oli hyvin vahva mutta ei ihan vailla myötätuntoa.

 

 

Read more »

Kryptovaluutat ja lohkoketjuteknologia voivat fasilitoida anarkismin uuteen nousuun

By |

Antti Hautamäki on vetäytynyt Jyväskylän professuuristaan. Tässä välillä hän on myös konsultoinut ajatuspaja Demoksen synnyttämisessä, ollut Nokian tutkimuskeskuksessa ja ollut Sitran tutkimusjohtajana.

Parhaillaan hän työstää englanninkielistä laitosta viime vuonna ilmestyneestä kirjastaan Näkökulmarelativismi ja pohtii anarkismin ja lohkoketjujen yhteyttä.

Hän on tutkinut kestäviä innovaatioita – miten voidaan luoda kestävää kehitystä ja otetaan sosiaalipuoli, ympäristö ja talous mukaan käsittelyyn. Hän on puhunut ekosysteemeistä jo pitkään, mutta alkuun ei kukaan vaikuttanut kiinnostuneelta. Nykyään se on innovaatiopolitiikkamme ja talouspolitiikkaamme ydinkäsitteitä.

Antti Hautamäki on opiskellut filosofiaa ja väitellytkin siitä. Kun hän 80-luvun lopulla valmistui dosentiksi, pääsi hän pitämään dosenttiluentoja, laajalla skaalalla. Hän piti näitä kymmenisen vuotta ja lähti ihan Freudin unientulkinnasta.

Yksi aiheista oli hyvinvointivaltion probleemat. Hän kirjoitti kiistakirjoituksen tapaisen kirjaan Hyvinvointivaltio ristiaallokossa, nimeltään Hyvinvointiyhteiskunta ilman valtiota, josta hän sai niskaansa uusliberaalin leiman.

Antti Hautamäki on pohtinut anarkismia: ”Minusta anarkismin vahvoja puolia on ehdottomasti yksilönvapauden kunnioitus, se viedään hyvin pitkälle. Anarkismiin liittyy se että valtarakenteet ovat tuhoisia ihmisille.”

Kun nämä kaksi aihetta yhdistyvät, syntyy horisontaalinen toimintamali, olla ikään kuin samalla tasolla – tehdä yhteistyötä ilman että kukaan ulkopuolinen määräilisi.

Siksi me saamme ajatella ja toimia vapaasti, sanoo Antti Hautamäki.

Kysymys valtion roolista on vaikea. Anarkokapitalismissa hyväksytään kapitalistinen järjestelmä minimaalisen valtion kanssa, libertaarisuus hayekilaisittain on jotain, mitä Antti Hautamäki arvostaa paljon.

Hayek filosofisena pohdiskelijana pitää tärkeänä informaatiota maailman ohjaamiseen mitä valtiolla ei ole. Eikä kukaan joka rupeaa suunnittelemaan ja ohjailemaan tule onnistumaan.

Ilman valtiota ei voi taasen vastustaa eriarvoisuutta. Mitä tehdä, eivät anarkistit koskaan kyenneet ratkaisemaan. Anarkistit Kropotkin ja Proudhon eivät olleet nähneet nykyaikaista kapitalismia tai hyvinvointivaltiota. Työläisten olot olivat raa’at ja he olivat täysin turvattomia. Anarkismi sai suuren kannatuksen työväenliikkeen piirissä, se mobilisoi ihmisiä lakkoihin.

Anarkosyndikalismi katsoi, että ammattiyhdistysliike pystyisi pistämään kampoihin kapitalisteille. Työläiset lähtevät itse liikkeelle. Valtion katsottiin puolustavan kapitalisteja, mikä ei ole kovin kaukaa haettua, Antti Hautamäki:

”Armeija ja poliisi kävivät mielenosoittajien, työläisten kimppuun, puolusti valtaapitävien omaisuutta ja tehtaita. Valtio näyttäytyi selvästi luokkavaltiona.”

Anarkismi lähti ratkaisemaan vapaina yksilöinä, kun tuli tarve leipää, tehtiin leipä. Kun tarvittiin vaatteita, tehdään vaatteita. Otetaan pellot ja tehtaat haltuun. Luodaan työpajoja. Oli osuuskuntamainen ajatus, että kun tehdään nämä asiat yhdessä, pärjätään ja ei tarvita loismaista omistajaluokkaa, joka ei tee mitään.

Tämä yhdistyy lohkoketjuihin ja kryptovaluuttoihin siinä, että voidaan tehdä yhteistyötä ilman yläpuolella olevia valvovia elimiä. Jopa ilman valtiota.

Tekniikka mahdollistaa sen, että vaikka ei tunneta toista osapuolta, voidaan käyttää turvallisia prosesseja, ilman välittäjiä kuten pankkeja. Samoin kuin työväenliikkeessä on unelmoitu. Tätä on myös alustatalous ja vertaistalous.

Voiko anarkistisia ideoita toteuttaa näin modernilla tavalla? kysyy Antti Hautamäki.

Liikkeenjohtamisen ja organisaatioiden tutkimuksessa on esitetty, että firmat eivät välttämättä aina tarvitse johtajia kun työntekijät itseorganisoituvat. Työyhteisötvoivat olla täysin autonomisia. Tämä näkyy nykyisessä startup-maailmassa, välttämättä ei enää tarvita hierarkkisia asetelmia.

Liike nyt – perustaja Mikael Jungner on sanonut Image-lehdessä että heidän liikkeensä on anarkistinen.

Digitalisaatio toi alustat joilla voi jakaa palveluksia, löytää asiakkaita, tehdä töitä ja käyttää osaamistaan ilman työnantajaa joka määräilee. Verkossa löytää asiakkaat ja voi hoitaa asiat siellä, rahastaakin. Kun lohkoketju-ajattelu vielä kehittyy, sen pohjalta voi toteuttaa moniakin sopimusjärjestelmiä, osapuolet voivat tehdä yhdessä asioita ympäri maailmaa.

Jokainen voi tehdä itsenäisesti ja silti luottaa että homma sujuu ja raha liikkuu reilusti ja turvallisesti.

Pankit on pakotettu tutkimaan kryptovaluuttoja, sen pelossa että heidän bisneksensä häviää. Konttoreita ei enää tarvita eikä allekirjoituksiakaan.

Hyvinvointivaltiotakin täytyy kehittää, ymmärtää Antti Hautamäki. Nykyisyydessä on paljon jäykkyyksiä ja pohjalla oleva universalismi tarkoittaa samaa kaikille, kustannuksia on paljon.

Antti Hautamäki: ”Voisiko ajatella että hyvinvointipuolellakin valtiokin voisi omaksua että se on enää iso superplatform joka katsoisi perään ja kehittää ihmisiä tukevia palveluja?”

Anarkismiin hän on löytänyt uuden mielenkiintoisen polun ”universal basic assets” – ajattelusta. Perustulo on yleinen tulo kaikille, rahanjakojärjestelmä. Se on kuitenkin vain rahaa. Elämä menee rahapulassa, se auttaa kyllä selviämään. On pohdittu, mitä voimavaroja (”assetteja”) pitäisi ihmisillä olla että he itse voisivat tehdä jotakin.

Oodi-kirjastoa Antti Hautamäki käyttää esimerkkinä. Sieltä löytyy tietokone, ompelukone, 3D-printteri, väritulostin, musiikin editointilaitteet ja pelihuoneet, joissa voi pelata tietokonepelejä.

”Assetit” voisivat olla julkinen palvelu. Yksi merkittävä voisi olla toimi- ja työtilojen tarjoaminen. Antti Hautamäen taiteilija-poika kamppailee saadakseen hyvän ateljeen ja maksaakseen sen vuokrat. Jokainen taiteilija tarvitsee edullisen työtilan.

”Assetit” voisivat tarkoittaa myös tietokonetta, tekoälyjärjestelmiä, vapaata dataa, pääsyä verkkoon. Tai käsityön- tai kirjontataitoja, joilla toimia yhteiskunnassa ja tehdä toimeentulonsa. Tämä toimisi vaikka jos ei olisi työnantajia vaan vaikka pelkkiä robotteja.

”Universal basic asset” voisi olla vaikka ”perusvara”, sanoo Antti Hautamäki.

Julkinen hallinto tarjoaisi tämän perusvaran, opastaisi sen käyttöön, fasilitoisi ihmisten tekemistä.

Työstäkieltäytyjät Suomessa pitävät oikeutenaan kieltäytyä töistä, alentavista järjestelmistä, huonoista ”paskaduuneista”. Pontus Purokurun Avaruushomoluksuskommunismissa luotaisiin runsautta, abundaarisuutta. Tämä ei silti voisi tapahtua ilman valtiota, näkee Antti Hautamäki.

Kommunismi anarkistisena verkostona on eri asia kuin neuvostojärjestelmän epäonnistunut versio, joka tukeutui valtioon. Se oli diktatuuri ja vallasta kiinnipitämistä.

Anarkismin maine kärsi pomminheittäjistä ja kuninkaiden ja yritysjohtajien murhaajista. Se alkoi tarkoittaa terroria ja pelonlietsontaa. Pääteoreetikot olivat äärimmäisen rauhantahtoisia ja sanoisivat kaikesta tästä irti. Teon politiikka tarkoitti tekoja, terroritekoja.

Kropotkin näki, että tuotantolaitoksen otetaan haltuun, pakkoluovutetaan. Työläisten kommuunit alkaisivat pyörittää niitä. Poliittisiin puolueisiin ei vieläkään uskota, ei ehkä pidetä ryhmistä yleensäkään, joissa olisi johtaja ja samanmielisyyden pakko.

Marxilainen liike on puhunut puolueen kaadereiden etujoukosta, joka junailee asioita ja pakottaa ihmiset mukaan.

70-luvulla marxilaisissa piireissä liikkuessaan Antti Hautamäki ihmetteli, ettei historiaa ollut käyty läpi. Anarkistit olivat myös työväenliikkeen kärkihahmoja ja heitä oli miljoonia. Marxilaiset vallan saatuaan alkoivat puhdistaa liikettä anarkisteista, Venäjällä, Meksikossa, Espanjassa. Lenin oli aluksi hiukan kahden vaiheilla. Stalin määräsi puoluekommunistit vastustamaan anarkisteja Espanjassa, mikä heikensi fasisminvastaista rintamaa.

Read more »

RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.arabialainensulka.fi/author/olindman">