Author Archive

Kämpin baarista riittää kerrottavaa, historiikki julkaistu: ennen Symposion, nykyinen maailmantähtien paikka

By |

Kämpin baarista riittää kerrottavaa, historiikki julkaistu: ennen Symposion, nykyinen maailmantähtien paikka

Keväällä julkaistiin historiikki Hotel Kämpin Baarista, ”Minä menen Kämpiin takaisin – Cocktaileja ja tarinoita Kämpin baarista.” Siinä kerrotaan eläviä tarinoita baarin toiminnasta ja sen historiasta.

Kirjan kirjoitti kolmikko Kimmo Aho, Ville Liikanen ja Mika Vitikka. Kimmo Aho on toiminut hovimestarina Ravintola Kämpissä, Mika Vitikka on Kämp Baarin entinen baaripäällikkö ja Ville Liikanen nykyinen.

Mika Vitikka sai Kämpin baarin pyörittääkseen kun se perustettiin: hän oli Sydneyssä menossa työvuoroon kun Kämpistä soitettiin, että haluaisiko hän tulla sinne töihin. Siihen aikaan hän oli ollut viitisen vuotta töissä ulkomailla kuten Yhdysvalloissa.

 

Koko uuden hotellin henkilökunta koulutettiin kolmessa viikossa. Koulutuskielenä toimii englanti. Johtoportaasta moni oli tuotu ulkomailta, ravintolapäälliköt olivat toki suomalaisia. Se oli Suomessa siihen aikaan ihmeellistä ja erikoista, muistelee Mika Vitikka.

Kämp on ollut historiansa aikana edelläkävijä monessa. Siellä avattiin ensimmäinen saksalaistyylinen olutravintola, Biertunnel ja ensimmäinen amerikkalaistyylinen baari American Bar. Hotellin Peilisalissa perustettiin suomalaisten baarimestarien kerho, FBSK ry.

 

Theodor Höjer suunnitteli rakennuksen viisikerroksiseksi. Se valmistui vuonna 1887. Rakennus sai kuitenkin lopullisen muotonsa kun Lars Sonck suunnitteli siihen kuudennen kerroksen. Aikaisemmin paikalla oli ollut vain puutalo.

Vanha Kämp suljettiin vuonna 1965. Vanha rakennus purettiin ja uudelleen rakennetussa ei ole oikein mitään jäljellä entisestä. Fasadi oli jo huonossa kunnossa, sillä rakennus oli rakennettu Kluuvinlahden lietteen päälle puupaalujen varaan. Liikenne Pohjois-Esplanadilla oli myös kasvanut joten liikenteentärinä tärisytti hieman rakennustakin.

Välillä Kämp toimi myös KOP-pankin pääkonttorina. KOP omisti Kämpin alkuperäiset taulut, joista tuotettiin jäljennökset nykyiseen Kämpiin.

Suomi oli Kämpin alkuaikoina selkeästi luokkayhteiskunta. Hotel Kämpissä kävi arvovaltaisempi ja sivistyneempi asiakaskunta. ”Maahamme oli syntynyt uusia sosiaalisia luokkia ja ammatteja, joihin kuuluivat esimerkiksi toimittajat, teollisuusjohtajat ja taiteilijoita. Hotel Kämpistä tulikin nopeasti monien poliitikkojen, kulttuuri-ihmisten, liikemaailman edustajien ja matkailijoiden kohtaamispaikka” kerrotaan kirjassa.

Hotellissa kokoontui monia Suomen kultakauden taiteilijoita: Juhani Aho, Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Eino Leino ja Jean Sibelius. Taiteilijatapaamisissa Symposioneissa kävi vierailemassa paljon muusikoita vierailijoina, mutta myös muiden alojen taiteilijoita. Niissä keskusteltiin, musisoitiin, nautittiin munkkilikööriä ja poltettiin sikareita.

Niistä ajoista liikkuu paljon anekdootteja.

Jean Sibelius oli vaimolleen sanonut Kämpiin lähtiessään, Ainon kysyessä milloin hän tulee takaisin, oli Jean Sibelius sanonut että: ”Aino-hyvä, en voi tietää. Minä olen säveltäjä, enkä ennustaja.”

Robert Kajanus taas oli kerran lähtenyt esiintymään Pietariin. Kun hän tuli takaisin kabinettiin, jossa muut olivat edelleen juhlimassa, hänelle tokaistiin: ”Älä siinä koko ajan ovissa ramppaa!”

Hotel Kämp toi Suomeen ja Helsinkiin uuden palvelustandardin.  Omistajat olivat kansainvälisiä: alkuun Starwood, joka omisti mm. Sheraton-ketjun. Kämp oli osa ”Luxury Collectionia” ja oli enemmän ”prestige” kuin muut Helsingin hotellit.

Kämpin baari ei ole enää ihan niin taiteilijakapakka, mutta kun se uudelleen avattiin kävi sielläkin paljon taiteilijoita, varsinkin kuvataiteilijoita ja kapellimestareita.

Kämpissä ovat yöpyneet monet maailmantähdet, joiden joukossa urheilijoita ja keikalla käyneitä muusikkoja. Kun Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Madeleine Albright yöpyi hotellissa, muistelee Mika Vitikka turvatoimien olleen varsin tiukat.

Kämp baari on ollut maailman TOP 40- hotellibaarilistauksessa mukana ja myös itse hotelli on esiintynyt maailman sadan parhaan hotellin listalla. Se on paikkana ja brandina varsin tunnettu.

Hotellin ravintolat ovat omalla tavallaan hankalia, sillä kovin moni joka kaupunkiin saapuu ei välttämättä jää hotellille syömään, mutta baarit saattavat olla eri juttu, niihin on helpompi mennä.

Alkuaikoina baariin tultiin vähän kuin katsomaan, keitä siellä oli. Avajaispäivän avoimissa ovissa kävi 15000 uteliasta. Suomalaiset ovat peruskohteliaita ihmisiä, kuuluisuudetkin jätetään aika rauhaan, ehkä toisin kuin maailmalla, sanoo Mika Vitikka.

”Kun tämä avattiin moni kävi katsomassa. Ihmiset ja ystävät tulivat käymään baarissa. Baarissa oli matalampi kynnys, ei tarvinnut tulla asumaan”, sanoo Mika Vitikka.

Kun hotelli avattiin, kirjoitettiin siitä ensimmäisen vuoden aikana neljä ja puolisataa juttua. Koko Suomen ravintolaväki kävi tsekkaamassa paikan.

Maailmalla kehuttiin, mutta Suomessa haukuttiin, Suomessa oli silloin vanhakantaista meininkiä, kommentoi Mika Vitikka. Milloin ruoka oli pahaa, cocktaileja ei tehty oikein tai paikassa ei enää vain ollut sitä Jean Sibeliuksen sikarintuoksua.

 

Read more »

Aben verstaalla

By |

Aben verstaalla

Read more »

Miten yhteiskunnallista vaikuttavuutta mitataan, liberaalin karikatyyri on kiinnostunut vain bissestä ja röökistä – Heikki Pursiainen, ja ei, sosialisti ei voi olla liberaali

By |

Heikki Pursiainen on tätä nykyä paitsi Mustreadin toimituksen jäsen, myös sen strategi. Hän osallistuu yrityksen strategian muodostamiseen ja toteuttamiseen. Aiemmin hän on myös toiminut mm. Liberan toiminnanjohtajana.

Mustread ilmoitti tavoitteekseen saavuttaa tuhat päättäjää Suomen yhteiskunnan huipulta. Nyt näyttää siltä, että lukijoita on saatu noin 3000. 160 päätöksenteko-organisaatiota on ostanut koko henkilökunnalleen lukuoikeuden julkaisuun. Joukossa on poliittisia päätöksentekijöitä, ministeriöiden virkamiehiä, etujärjestöjä, keskusvirastoja, tutkimuslaitoksia ja yliopistoja.

Heikki Pursiaisen mukaan sen näköpiirissä olevalla aikahorisontilla ei tavoitella mitään massajulkaisua, eikä se mittaa menestystään saavuttamillaan lukijamäärillä. Silti hän on positiivisesti yllättynyt tähänastisesta menestyksestä, jota on tullut myös taloudellisesti. Ensimmäisellä tilikaudella Mustread pääsi omilleen, mutta ei nostettu ihan täyttä palkkaa, Heikki Pursiainen: ”Mustread on journalismia. Koko missio on ollut tehdä korkeatasoista politiikan ja talouden journalismia. Siinä me olemme ihan hyvin onnistuneet.”

Mustreadissa on kahdeksan ihmisen toimituksessa ekonomisteja ja politiikan tutkija. Taustat ovat siis moninaiset.

Libera oli yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tähtäävä juttu, Mustread on media, erottaa Heikki Pursiainen. Se on Julkisen sanan neuvoston jäsen ja noudattaa vastuullisen media periaatteita. Sisällöt saavat vaihdella paljonkin kirjoittajan mukaan. Mustreadin aineistoa sanottaisiin sanomalehdissä näkökulmaksi tai analyysiksi, uutisia Mustread ei tee, hän sanoo.

Mustread haluaa olla myös taloudellisesti kannattava. Suomessa mediakentässä on Heikki Pursiaisen mukaan nähty digitalisaatio ongelmana, ei mahdollisuutena.

Julkaisun saama kritiikki on sitä samaa hänen mukaansa, mitä kaikki median edustajat saavat. Ehkä sitä tulee hieman vähemmän, koska Mustreadissa on  maksumuuri, maksavat lukijat ovat varsin hillittyjä ja rakentavia kannanotoissaan.

Liberalla oli tietty oma tehtävänsä, vaikuttaa yhteiskuntaan. Sen mittaaminen oli kuitenkin Heikki Pursiaisen mukaan hankalaa. Kuitenkin hän näkee, että Libera onnistui. Ajatuksensa oli tehdä Liberasta vaikutusvaltainen ja viestiä valtavirtaistettiin. Viestin piti kuitenkin perustua hyvään ajattelutyöhön ja tutkimustietoon, siitä lähdettiin.

Sen pidemmän aikavälin tavoitteena oli kuitenkin liberalisoida Suomea. Siellä seurattiin tarkkaan menikö heidän ajatuksensa läpi mediassa, katsottiin lukijadatoja. Ilman itsekehua hän uskoo, että se paremmin pystyi sopeutumaan uuteen aikakauteen kuin monet vastaavat laitokset:

”Perinteinen ajatushautomotoiminta Suomessa on sellaista että julkaistaan pahvisia pamfletteja muutaman kerran vuodessa, niiden ympärille järjestetään tilaisuus jossa ihmiset saavat tulla seuraamaan kun hienot ihmiset puhuvat ja sitten toivotaan että media julkaisee niitä. Tämä malli on tullut tiensä päähän.”

Hän jatkaa: ”Kukaan ei lue niitä pahvijulkaisuja eikä kukaan tule tilaisuuksiin. Mediassa ei ole enää toimittajia jotka kirjoittaisivat tilaisuuksista ja vaikka kirjoittaisivatkin, ei ole enää semmoista yhtenäiskulttuuria että kaikki kokoontuisivat katsomaan A-studiota vaikka sinne pääsisikin.”

Liberan strategia oli tehdä siitä itsestään media ja esiintyä omilla sivuilla, olla somessa läsnä. Tämä onnistui paremmin kuin monella muulla ajatushautomolla, vaikka niillä oli isommat resurssit.

Alkoholipolitiikka on paljon esillä, mutta se ei loppujen lopuksi ole niin tärkeää. Hänestä suomalaisen liberaalin karikatyyri on henkilö, joka on kiinnostunut nopeusvalvonnasta ja alkoholipolitiikasta; meillä on kuitenkin paljon vaikeampia ja tärkeämpiäkin kysymyksiä, kuten työmarkkinakysymykset, sosiaaliturva ja maahanmuutto ylipäänsä.

Näissä vapauden ja hyvinvointivaltion suhde on hyvin ongelmallinen – ei ole kovin tärkeää, voiko sunnuntaina ostaa jostain risottoviiniä.

Postfaktuaalisesta maailmasta Heikki Pursiainen kysyy, elämmekö sellaisessa. Nyt pohjanperukallakin on saatavilla enemmän luotettavaa tietoa, toisin kuin silloin kun hän oli nuori. Silloin oli oppikirjoissa vielä väärää tietoa Neuvostoliitosta, ihmisten ikkuna maailmaan oli joku Kouvolan sanomat. Tavallisillakin ihmisillä on nykyään enemmän valtaa sen suhteen mitä lukevat ja mitä tietoa saavat ja kontrolli on hiipunut.

Heikki Pursiainenkin oli näkökulmansa vanki. Terho Pursiaisen poikana hänellä oli kyllä paljon kirjoja mitä lukea. Vasemmistotilaisuuksissa hän kiersi isänsä kanssa, ehkä ajat ovat nykyään toiset, hän tuumaa.

Kymen vaalipiiriä kiertäessään kaikki oli hyvin kurinalaista. Ihmiset istuivat hyvässä rivissä, veisattiin Kansainvälinen ja pidettiin puheita. Äänestäminenkin oli hyvin kurinalaista. Nykyinen poliittinen tilanne heijastelee sitä, että työväenliike on menettänyt otteensa työväenluokasta. Järjestynyt ja itsestään ylpeä tulevaisuusorientoitunut työväenliike on kadonnut ja nykyään tilalla on persu-meininki.

Rinteen hallituksen hallitusohjelmasta hän toteaa, että 75% työllisyysaste ja 4.8% työttömyysaste ovat lukuja, joita ei ole nähty 90-luvun laman jälkeen. Toimenpiteitä tähän ei luetella, vaan on jätetty asia työmarkkinaosapuolien päätettäväksi.

Heikki Pursiaisen mukaan ei voikaan olla toimivia toimia, jotka eivät vaikuttaisi joko ihmisten kannustimiin työllistyä tai yritysten kannustimiin työllistää. Hänen on hankala nähdä, mitä toimenpiteitä järjestöt keskenään saisivat aikaiseksi. Ohjelma ja julkisen sektorin rahoitus on rakennettu työllisyystavoitteen varaan, joten häntä hieman epäilyttää.

Sinänsä hän ei ole aiemmin hallitusohjelmia joutunut lueskelemaan, vertailukohta puuttuu, mutta läpinäkyvä rehellisyyden puute pisti silmään. Kertaluonteiset tulevaisuusinvestoinnit ovat tosi asiassa tavallisia menolisäyksiä. Niin oli ripoteltu ”investointitaikapölyä”, hän sanoo.

Ne eivät enää näy vuonna 2023 kun ovat muka päättyneet sitä ennen.

Ohjelmassa oli silti paljon hyvä ideoita ja merkittäviä politiikka-aloitteita. Oppivelvollisuuden jatkaminen, siitä voi keskustella, onko se paras tapa, mutta ainakin se on ihan oikea politiikkamuutos, hän pohtii. Ideoita on saanut heitellä, mutta taloudelliset realiteetit ovat tulleet pöytään myöhemmin.

Sipilän hallitus tuskin herättää monessa nostalgiaa, Heikki Pursiainen:

”Siinä oli hallitus joka oli olevinaan oikeistohallitus mutta ainoana tavoitteena oli menojen ja valtiontalouden sopeuttaminen. Mutta mitään päätöksiä sen suhteet että mitkä asiat ovat tärkeitä tai ei-tärkeitä ei tehty. Siellä leikattiin mistä helpointa oli, prosentti sieltä, kaksi prosenttia tuolta. Tuloksena oli tilanne, jossa ei leikattu esimerkiksi maataloustuista.”

”Minun mielestäni ihan taloudellisesti järjetöntä politiikkaa, että ei mietitä mitkä ovat prioriteetit.”

Se oli huonoa politiikkaa, että ihmisille syntyi käsitys että sosiaaliturva ja koulutus olivat ne mistä leikattiin. Ei ollut suunnitelmaa, ei säästetty muista menoista. Yliopistoleikkaukset olivat monella tapaa valitettavia. Ei niin, etteikö yliopistomaailmassa olisi varaa priorisoida paremminkin, hän näkee.

Kuitenkin monessa maassa voi nähdä valtiomiesmäisenä tekona sen että julkista sektoria pienennetään. Kunhan taustalla on selkeä aatteellis-poliittinen perusta: jokin asia ei kuulu julkisen sektorin tehtäviään, niinpä se lopetetaan.

Heikki Pursiaisen laskujen mukaan hallituksen kokoonpanossa liberaalit olivat harvassa, vaikka laskisi yhteen liberaalia talouspolitiikkaa ja arvokonservatismia ajavat. Kokoomuksessa on vähän kaikkea, siellä on liberaalit, konservatiivit ja bismarckilaiset sosiaalireformistit. Keskustapuolueella ideologinen kirjo on laaja ja persuilla ei ole ideologiaa joka olisi niin laaja-alainen että siitä voisi ammentaa muille politiikkalohkoille suosituksia, hän näkee.

Heikki Pursiaisen mukaan libertaarit erottaa valtavirran liberaaleista inhimillisen toiminnan ulkoisvaikutusten vähättely ja usko siihen että ne pystytään ratkaisemaan vapaaehtoisesti. Kun taas libertaariset sosialistit ajattelevat päinvastoin, että markkinataloutta ei koskaan mitenkään voida säätää niitä ratkaisemaan.

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen on käynyt Heikki Pursiaisen kanssa pitkää debattia, voiko sosialisti olla liberaali. Heikki Pursiaisen mukaan liberaali uskoo klassisiin vapausoikeuksiin ja omistusoikeuksiin.

Teivo Teivainen hänen tulkintansa mukaan lähtee ”haittaperiaatteesta” että kaikki ovat vapaita toimimaan kunhan eivät haittaa toisten vastaavaa vapautta. Omistusoikeus Teivo Teivaista tulkittuna voisi loukata tätä periaatetta.

Heikki Pursiainen vastaisi, että voiko liberalismi olla tällainen aksiomaattinen järjestelmä, joka on johdettavissa näistä aksioomista, hänen mukaansa ei. Se on poliittinen liike jossa ihmiset sanovat itseään liberaaleiksi ja heitä nimitetään liberaaleiksi. He ovat liberaaleja. Ja he itse ovat sitä mieltä, että omistusoikeus on tärkeä.

Teivo Teivaisen nimittämistä periaatteista ei voi johtaa mitään koherenttia ideologiaa, ne ovat siihen liian heikkoja, näkee Heikki Pursiainen. Omistusoikeus on Heikki Pursiaiselle tärkeä liberaalinen perinteen ja taloudellisen ajattelun yhdistelmänä. Siis miksi sosialisti ei voi olla liberaali kaatuu siihen, että poliittiset ja vapausoikeudet eivät voi käytännössä toteutua tilanteessa, jossa ihmisillä ei ole merkittävää määrää yksityisiä resursseja, joilla näitä oikeuksia ja vapauksia käyttää. Millä saat sanomasi perille?

Suomeen on Heikki Pursiaisen mukaan pesiytynyt ajattelumalli, että kun hyvinvointivaltio on vakuuttanut kansalaisensa vähän kaikkea vastaan, siitä aiheutuu kustannuksia, joka puolestaan oikeuttaa kontrolloimaan kansalaistensa käyttäytymistä. Pakottamaan heitä käyttäytymään tietyllä tapaa. Me katsomme toisiamme vain maksajina ja saajina.

Read more »

Mikkelistä europarlamenttiin, innokas ratsastaja huolehti Arkadianmäellä velallisista

By |

Mikkeliläinen SDP:n eurovaaliehdokas Satu Taavitsainen tippui näissä vaaleissa eduskunnasta, mutta on jo etsimässä itselleen uutta edustajan paikkaa europarlamentista.  42-vuotiaana hän sai näissä vaaleissa 5419 ääntä ja jäi täpärästi parlamentin ulkopuolelle, ollen vaalipiirinsä ensimmäinen varakansanedustaja sosiaalidemokraateissa.

Muuten hän toimii Satu Taavitsainen toiminnanjohtaja Etelä-Savon hyvinvointijärjestöjen tuki ry:ssä. Eduskunnassa ollessaan hän toimi puheenjohtajana Ulosottoon joutuneiden tukijat eduskunnassa -ryhmässä ja vpj:na vammaisasian yhteistyöryhmässä.

Eduskunnan valiokuntajäsenyyksien lisäksi hän on kaupunginvaltuutettu ja myös valtuustonsa varapuheenjohtaja sekä maakuntavaltuuston puheenjohtaja. Yksityiselämästään hän kertoo että lukee ja liikkuu, on aviossa ja perheessä on kolme peruskouluikäistä lasta.

Satu Taavitsainen taistelee köyhyyttä ja eriarvoisuutta vastaan. Brexit on opettanut Euroopalle kantapään kautta että EU:sta on tehtävä inhimillisempi ja kansalaisten kritiikkiä on kuunneltava:

Satu Taavitsainen: ”EU on yhtä aikaa arvoyhteisö, taloudellinen ja turvallisuusyhteisö, mutta sen tulisi olla enemmän myös ihmisten yhteisö.”

Esimerkiksi työttömyys, koulutuksen ja terveydenhuollon puutteet tuovat toivottomuutta ja voivat toimia kasvualustana vihalle. Tulo- ja varallisuuseroja on kavennettava, köyhyyttä poistettava ja työoloja on parannettava tekemällä ihmisistä kouluttautuneempia.

Satu Taavitsainen: ”Työntekijöiden oikeus liikkua Euroopassa maasta toiseen ei saa tarkoittaa ulkomaisten työntekijöiden hyväksikäyttöä halpatyövoimana.”

Hän jatkaa: ”Tahdon parantaa työntekijöiden työoloja, taloudellista toimeentuloa sekä turvata työehtosopimusten säilyvyys ja kehittäminen työntekijöitä kunnioittaen.”

Kauppasopimuksilla pitäisi turvata työntekijöiden, luonnon ja eläinten suojelu, Satu Taavitsainen: ”EU:n kauppasopimukset voivat tuoda suomalasille yrityksille kaupallista kasvua ja vahvistaa työllisyyttä.”

Näihin ei tule kuitenkaan lähteä silloin, kun toinen osapuolista ei välitä suojelusta. Rikkomuksiakin on voitava sanktioida.

Jos kauppa vapautettaisiin yksipuolisesti, seuraisi siitä että Euroopan markkinat avattaisiin tälle halpatuotannolle. On käytettävä hyvinvointinormeja ja edelleen parantaa niitä.

EU:ssa on mentävä sisulla ja suomalaisilla arvoilla suomalaisten hyväksi. On istuttava pöydissä, jossa käsitellään Euroopan sisäistä turvallisuuta, terrorismin ennaltaehkäisyä, verovälttelyä ja talousrikollisuuden kitkemistä.

EU:n pitää laittaa kansainväliset perintäyhtiöt ja pikavippifirmat kuriin. Laiton perintä on lopetettava. Pienituloisten ja pienyrittäjien ulosottoon laittaminen on lopetettava niin Suomessa kuin Euroopan tasollakin.

Itä-Suomen pitää saada kakusta osansa, sen olisi Satu Taavitsaisen mukaan saatava erityiskohtelu kun EU:n rahanjaossa. Sille on kirjattu erityisasema asutuksen ollessa harvaa, etäisyydet pitkiä ja kylmä ilmasto haittaa pysyvästi kilpailukykyä. Silti rahoitus on vuosien saatossa kaventunut, Satu Taavitsainen:

”Tilannettamme saa parannettua kunnostamalla tiet- ja rautatieyhteyksiä, lisäämällä koulutuspaikkoja sekä avaamalla Venäjälle uusi rajanylityspaikka Parikkalaan.”

Näihin tarvittaisiin rahaa sekä EU:lta että Suomen valtiolta.

Osaamista Itä-Suomella on annettava EU:n metsä- ja hiilinielupolitiikassa, Satu Taavitsainen: ”En vähentäisi metsähakkuita, koska puun käyttö on tärkeä työllisyydellemme ja ihmisten toimeentulolle erityisesti Itä-Suomessa.”

Maataloustuista pitää neuvotella tiukasti, ilman suomalaista maanviljelijää ei ole suomalaista ruokaakaan. Iso-Britannian EU-eroa ei saa maksattaa suomalaisilla maanviljelijöillä, koska on kyse myös huoltovarmuudesta.

On paikallaan ehkäistä ilmastopakolaisuutta ja Suomen tulisi ottaa isompaa roolia. Parantamalla paikan päällä ihmisten elinolosuhteita tarve Eurooppaan suuntautuvalle pakolaisuudelle vähentyy. Puhdas juoma- ja kasteluvesi Afrikassa ja Lähi-Idässä lisää Euroopankin turvallisuutta ja vähentää ilmastopakolaisuutta. Nälkä ja jano ovat liikkeellepanevia voimia.

Suomessa on osaamista sinisen biotalouden eli jätevesien puhdistamiseen käytettävän teknologian kehittämisessä. Puhdistettua vettä voi käyttää kasteluvetenä. Tälle on kysyntää ja se loisi Suomeen työpaikkoja.

Hyvää EU:ssa on, että se on tuonut rauhaa Eurooppaan, hänkin kulki teini-ikäisenä rauhanmerkki kaulassaan, aseiden myynti sota-alueille on loputtava. Rauha on tärkeämpi kuin raha.

Huonoa EU:ssa on, että se on ollut liian oikeistolainen talousasioissa ja vyönkiristyspolitiikalla on vaikeutettu suomalaisenkin hyvinvointivaltion perusasioita: varhaiskasvatusta, koulutusta ja sosiaali- ja terveydenhuoltoa sekä laadukasta vanhustenhuoltoa.

Read more »

Tasa-arvoisessa Suomessakin on oma erinomaisuuteensa uskova älymystö

By |

Vaikka Suomen yhteiskunnallinen maisema on tasa-arvon nimiin vannova, ei se tarkoita etteikö maassamme olisi eliittejä. Tätä tarinaa toitotetaan varsin aktiivisesti. Nämä eliitit voivat vaihdella valta-asemaa, läpäistä eri yhteiskunnan tasoja. Joku eliitti saattaa olla taloudellinen, joku poliittinen, joku kulttuurinen.

Suomalainen yhteiskunnallinen eliitti korostaa egalitarismia ja universalismia. Pintapuolisesti. Se saattaa olla silti yhtä vanhoillinen ja pinttynyt kuin autoritäärisemmin suuntautuneissa maissa. Jopa täysin samalla tapaa järjestynyt.

Vaihtuva eliitti on aina vallantahtoinen, halukas voittamaan uhkaavat vastavoimat, muut eliitit. Gramscilaiseen hegemoniaan pyrkiessään he voivat käyttää kaikkia keinoja kaihtamatta.

Oikeisto-vasemmisto -akselilla vaikutusvaltaisin eliitti vaihtelee. Välillä sensuroidaan kommunisteja, välillä äärioikeistoa. Alt-rightin nousu on nähty aika tyypillisenä ja perinteisenä tapana nostaa tietty intellektuaalinen eliitti valtaan.

Varsinkin mannermaisen filosofian, erityisesti ranskalaisten älykköjen kädenjälki ei ole kerännyt pelkkää ylistystä maailmalla. He ovat usein esittäneet varsin naiiveja mielipiteitä ihanteellisuudessaan. Mutta muistaneet korostaa omaa näkemystään ja vaikutusvaltaansa.

Sartre ja de Beauvoir vierailivat Neuvostoliitossa ja ainakin antoivat uskoa että uskoisivat aika täyttä pajunköyttä. Heille syötettiin vierailulla faktoja neuvostojärjestelmän toimivuudesta. Rivien välistä saatettiin sanoa, että ehkä se nyt ei ihan näin olisikaan.

Aikanaan tuli iso katumus, kun Neuvostojärjestelmä romahti. Silloin moni sanoi, että oikeasti eivät uskoneetkaan asiaansa. Tosin, sanoivat myös että ihanteellisuus olisi nyt kuollutta. Apologeetit pantiin anelemaan armahdusta.

Amerikkalaiset älyköt naureskelevat vanhan mantereen älyköille jotka tuntuvat tietävät kaiken kaikesta. Amerikkalaisilla on perinteisesti terve epäusko ihmisiin, jotka kuvittelevat olevansa muita ylempiarvoisia.

Kuitenkin älymystöillä molemmin puolin Atlanttia on paljolti samaa agendaa ja yhtymäkohtia, kritiikin lähde ja kohde ovat usein samat. Moni kritiikki onkin syntynyt itse anglosaksisessa maailmassa, jonka terä suuntautuu tyypillisesti Euroopasta Atlantin yli.

Aina yhteiskunnan ns. oikeaoppiset mielipiteet eivät synny alamaisten omasta päästä vaan ohjaillaan ylempää. Instituutiot kuten peruskoulu, lukio tai yliopisto ovat parhaita paikkoja päästä esittämään ja edistämään näitä mielipiteitä. Voi miettiä, miten haavoittuvainen tiedollinen monopoli on kaappaukselle.

Merkittävä ajattelija voi olla omalla erikoisalallaan vaikutusvaltainen ja silti yhteiskunnallisesti täysin pölhö. Matemaatikko Bertrand Russell on tästä esimerkki, hänen pasifismiaan ei jälkikäteen katsoenkaan ymmärretty.

Konservatiivihistorioitsija Paul Johnson kirjassaan Intellectuals pyrkii osoittamaan ristiriidan sen välillä, mitä älyköt puhuvat ja opettavat ja mitä he oikeasti tekevät yksityiselämässään. Kirja menee paikoin navan alle, mutta anekdoottisesti se on varsin tarkka. Tosin, se keskittyy tärkeiden hahmojen heikkouksiin.

Tässä joitain summittaisia nostoja.

Ranskan vallankumouksen jälkeen nousi sekularismi. Maallinen uskomusjärjestelmä korvasi uskonnollisen, sanoivat konservatiivit.

Jean-Jacques Rousseausta Paul Johnson sanoo että hän oli turhamainen, egoistinen ja riidanhaluinen persoonana. Myös kuitenkaan ei täysin asosiaalinen.

Paul Johnson toteaa, että hän oli perityypillinen vihainen nuori mies. Hän oli myös ensimmäinen, joka osasi kanavoida etuoikeutettujen oikeuksiin liittyvän kaunan. Tämä oli osin sattumaa, vaistonvaraista ja osin tarkoituksellista. Hän oli myös ulosannissaan suora jopa rujouteen asti. Jo nuorena hän halusi loistaa yhteiskunnassa.

Aika tyypillinen nuori nykyintellektuelli, siis.

Rousseau kirjoitti kasvatusoppaan Emile. Hän ei ollut kuitenkaan mikään loistava kasvattaja vaan hylkäsi lapsensa. Hän sanoi, että lapsien saaminen oli haitaksi hänen ajattelulleen, mihin hänellä ei ollut varaa. Miten lapsien metelöidessä voisi tehdä oikeita töitä, hän kysyi.

Rousseau ei kuitenkaan pitänyt itseään julmana, vaan sanoi että hänellä on rakkaus erinomaisuutta kohtaan, totuutta, kauneutta ja oikeudenmukaisuutta kohtaan. Hän piti makeana ja eloisana tunteena kun hän näkee jotain hyveellistä, antoisaa ja ihailtavaa.

Karl Marxista Paul Johnson toteaa, että Marxista ei koskaan tullut oikeaa akateemista tutkijaa, vaikka sellaiseksi halusikin. Raha-asioissa hän ei ollut loistava. Marx oli sanonut ahmivansa kirjoja, niin kuin tutkijan luonteelle sopii. British Museumissa Marx istui ja valmisteli kirjojaan pääomasta. ”Mutta syvemmässä merkityksessä hän ei oikeastaan ollut tutkija lainkaan tai tiedemies.” toteaa Paul Johnson.

Marx ajatteli laukovansa totuuksia, ei tutkinut niitä. Hän oli runoilija, toimittaja ja moralisti enemmän kuin mitään muuta. Varhaisessa runoudessaan hän sanoo kiljuvansa ”jättimäisiä kirouksia ihmiskunnalle.”

Myöhemmin Marx jatkoi kirouksiaan, odottaen hegeliläisen kriisin tulevan. ”Tuotantovälineiden keskittyminen ja työvoiman sosialisointi saavuttavat pisteen joka ei ole sovitettavissa kapitalistisen kuoren kanssa. Se räjähtää palasiksi. Kapitalistisen yksityisomaisuuden kuolinkellot soivat. Pakkolunastajat pakkolunastetaan.”

Henrik Ibsen saa kirjassa kunnian olla modernin draaman synnyttäjä. Vieläpä maassa, jossa ei käytännöllisesti katsoen ollut kulttuurikerrosta, Norjasta. Hänestä Paul Johnson toteaa, että hän kohteli elämänsä naisia varsin huonosti. Käyttäytyi heitä kohtaan varsin yksioikoisesti, jopa pilkaten.

Kun Leo Tolstoi kirjoitti Anna Kareninaa, hän kirjoitti ensin häilyvästä kurtisaanista joka muotoitui tarun sankarittareksi. Hänen ajattelunsa suurin epäonnistuminen oli talonpoikien asia. Venäjällä ei voinut omistaa maata tai talonpoikia, vaan ne kulkivat käsi kädessä. Tolstoi ei kyennyt päättämään suhtautumistaan tähän kysymykseen, vaikka hän pohti asiaa puoli vuosisataa.

Ernest Hemingway syntyi emersonilaisesti vaikuttuneeseen perheeseen Chicagon lähistöllä. Hänen vanhempansa olivat terveitä, tuotteliaita, tehokkaita, hyvin koulutettuja, monilahjakkaita ja hyvin sopeutuneita yhteiskuntaan. Näin ainakin he sanoivat olevansa. Protestanttiset vanhemmat piiskasivat lapsiaan säälittä ja sen jälkeen pakottivat heidät rukoilemaan ja anomaan jumalalta anteeksiantoa.

Thomas Sowell on afroamerikkalainen libertaari ajattelija, joka muun muassa ankarasti vastusti ns. positiivista syrjintää eli vaikka rotuperusteisia kiintiöitä korkeakouluihin.

Thomas Sowell on kirjoittanut kirjan Intellectuals and Society. Hänellä on aika yksioikoisen kielteinen suhtautuminen niin sanottuihin älyköihin.

Thomas Sowell sanoo, että äly ei ole samaa kuin älykkyys. Älyä on kyky käsittää ja ottaa käyttöön monimutkaisia ideoita. Älykkyys vähennettynä harkintakyvyllä on älyä. Viisaus onkin sitten jotain aivan muuta. Se on ymmärtämistä omasta rajoittuneisuudestaan omassa todellisuudessaan ja sitä, että päättelykyky on aina rajoittunutta.

Thomas Sowell toteaa että Leninillä, Stalinilla, Maolla ja Hitlerillä oli omat ihailijansa länsimaissa, vaikka he tappoivat ennätysmäärin omia kansalaisiaan.

Intellektuelli on intellektuelli ammatiltaan. Älykkö ei useinkaan ole lääkäri, insinööri tai vastaava, ikään kuin hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Vaikka kaikki edellä mainitut tarvitsevat paljon älykkyyttä, ammattitaitoa ja pitkää koulutusta.

Thomas Sowell ei väitä, että tietenkään Adam Smith ei koskaan perustanut omaa yritystään eikä Karl Marx koskaan johtanut gulagia. Ideoilla on kuitenkin oma voimansa. Intellektuellin työ alkaa ja loppuu ideoihin.

Ideamaailmassa suosittuja ideoita kuvataan monimutkaisiksi, innostaviksi, nyanssirikkaiksi tai edistyksellisiksi. Näitä pidetään arvossa eri tapaan kuin ideoita jotka ovat yksinkertaistuksia, poissa muodista tai peräti reaktionäärisiä.

Joissain tieteissä on mahdollisesti kokeellisesti todentaa jokin teoria paikkansapitäväksi. Näin ei aina ole. Se mitä älykkö pitää totena tietona, ei sitä aina välttämättä ole. Puhutaan mielipiteiden taistelusta jossa paras aina lopulta voittaa.

Thomas Sowell ihmettelee eritoten talouskeskustelun epäanalyyttisuutta.

Talouteen kaikilla on aina mielipide, tuntee teoreettista pohjaa tai ei. Hänen mukaansa Stalinin ”sosialismi yhdessä maassa” oli lähes identtinen ideana kansallissosialismin kanssa.

Karl Marx sanoi, että työväenluokka on vallankumouksellinen tai se ei ole mitään. Teatterikirjailija George Bernard Shaw puhui ihmisistä, joilla ei ole oikeutta olla olemassa eli työväestöstä.

Kehitetään ”ongelma”, johon on ”ratkaisu”. Tällä teoreettisella tasolla liikuttaessa tämä voi tarkoittaa lähes mitä vain.

Aikanaan sentään uskottiin, että seuraavalla sukupolvella olisi vähemmän mistä vapautua. Sosiaalinen edistys hiljalleen kuluttaa yhteiskunnan instituutioita kuten uskontoa tai perhettä.

George Orwell on sanonut, että: ”Jotkin ideat ovat niin hölmöjä että vain intellektuelli voi ne uskoa, koska kukaan tavallinen ihminen ei voisi olla niin hölmö.”

Read more »

Moni maailmanhistorian suuri hahmo olikin täysi mulkero – miksi patsaita pystytetäänkään

By |

Tietokirjailija Le Monde Diplomatiquen Suomen edition päätoimittaja Ari Turunen on julkaissut nyt yhteensä yksitoista teosta. Ensimmäinen hänen teoksensa oli Ulkokultaisen käytöksen kirja, jonka hän kirjoitti Markus Partisen kanssa.

Yhdennestoista teos Mulkerot kertoo maailmanhistorian suurista hallitsijoista, edellytyksenä on että heille on pystytetty jossain maassa patsas.

Osa kirjan hahmoista on suoranaisia hirmuhallitsijoita, muut vain suuria hahmoja maailmanhistoriassa, kuten Martti Luther.

Kirjassaan Ari Turunen kiinnittää huomionsa heidän elämänsä yksityiskohtiin.

Esimerkiksi Napoleon sanoi joskus Metternichille, että jos hän ei saa tahtoaan läpi rauhanneuvotteluissa, hän voi surutta uhrata miljoona ihmistä. Tällaiset anekdootit näyttävät, miten pitkälle hän oli valmis menemään.

Stalinin patsaita on vielä muutamia jossain. Hitlerin patsaita ei tiettävästi ole enää näkyvillä. Varsinkin monessa maailman väkirikkaassa näkyy kaikenlaista glorifointia, mutta on universaalia että valtiosta tai kulttuurista riippumatta pystytetään sankaripatsaita.

Uudelleen itsenäistyneillä on oltava omat sankarinsa. Heille on osoitettu patsaita. Makedonia pystytti patsaan Aleksanteri suurelle ja Uzbekistan Timur Lenkille. Mongoliassa on valtava Tsingis Kaanin ratsastajapatsas juuri Ulan Batorin ulkopuolella.

”Mikä herätti kiinnostukseni on, että näitä vanhoja sotakenraaleja nostetaan jalustalle uusissa maissa. Näillä on tekemistä kansakunnan rakentajana. On yleinen piirre, että joka pääkaupungissa jonkun ratsastajapatsaan ase osoittaa johonkin suuntaan.” sanoo Ari Turunen.

Hän ottikin tutkittavaksi, millainen persoona patsaan takana mahdollisesti on. Hallitsijat paljastuivat aika häikäilemättömiksi, joidenka kanssa ei todellakaan saanut olla eri mieltä.

Kouluhistorian sankarieetoksessa puhutaan kansakunnan rakentajista ja suurista kenraaleista. Meidän maamme sankari voi olla naapurimaan pahin vihollinen.

Ari Turunen ei kehota patsaita kaatamaan, mutta niiden takana on paljon kerrottavaa. James Cookin patsas Australiassa ja Yhdysvaltani Charlottevillen tapahtumat nostivat paljonkin porua.

Moni näistä hallitsijoista oli tosi väkivaltainen. Belgiassa Leopold II:n patsaalle aktivistit liimaavat lapun jossa lukee ”massamurhaaja”. Tämähän on ihan perus vallan arkkitehtuuria, mutta kyllä koulukirjoissa pitäisi kertoa enemmän.

Vaikka joku hallitsija on tuonut maalleen kunniaa ja laajentanut valtakuntaansa,  uhrien näkökulmaa ei usein huomioida.

Napoleon pisti oikeastaan koko Euroopan sekaisin. Puhuttiin ”Code Napoleonista” eli että yhdenmukaistettiin lainsäädäntöä ja metrinen järjestelmä laajennettiin laajemmalle Eurooppaan. Napoleonin kunnianhimon tuoma tuho oli melkoinen, mikä synnytti kyllä ajassaan oman vastavoimansa.

Monen hallitsijan patologinen kunnian- ja vallanhimo on synnyttänyt monia valloitussotia. Tsingis Kaanin armeija oli palkka-armeija, jonka tehtävänä oli ryöstää ja valloittaa. Se toi leivän pöytään. Suomalaisista vaikka Mannerheim  ole eivät päässeet tuhovoimaltaan lähellekään ulkomaisia hallitsijoita.

Tuorein kirjassa käsiteltävä hahmo kirjassa on Che Guevara, joka uhkasi New Yorkia ydinaseella. Hänen ulkonäkönsä oli komea mutta kaikkia hänen persoonansa puolia ei tuoda esiin.

Eräässä Ari Turusen näkemässä argentiinalaisessa dokumentissa kerrottiin, mitä kaikkea Che Guevara raivosi Kuuban vallankumouksessa. Che Guevara oli homofobinen ja ei pitänyt rock-musiikista. Vaikka monella rokkarilla on paita hänen kuvallaan, eivät rokkarit olisi voineet Che Guevaran aikaisessa Kuubassa  voineet musiikkiaan esittää.

Carlos Santana on fanittanut suuresti Che Guevaraa ja käyttää hänen kuvallaan varustettuja t-paitoja. Olisiko hänellä ollut mahdollisuus kirjoittaa kappaleitaan vai olisiko hänet pitkätukkaisena heitetty koulutusleirille, pohtii Ari Turunen:

”Näissä sankarimyyteissä pitäisi ottaa huomioon, että kuvamme on ikoninen.”

Che Guevarasta on yksi hyvä valokuva ja hänet on nimetty vapaustaistelijaksi.  Kuitenkin kirjeessä isälleen Che Guevara toteaa: ”Isä, olen alkanut pitämään tappamisesta.”

Aleksanteri Suuresta on tehty elokuvia, joissa hyvännäköiset Hollywood-näyttelijät esiintyvät. Imagomme Aleksanteri Suuresta on vähän liian hyvä ollakseen totta. Se, että Aleksanteri Suuri halusi valloittaa koko maailman, onko se sitten hienoa, kysyy Ari Turunen. Tässä asiassa hän sanoo olevansa hieman moralisti.

Aleksanteri Suuri möi valloittamisensa kaupunkien asukkaat orjiksi ja naiset raiskattiin. Tätä on tapahtunut ihan viime aikoinakin 90-luvun Jugoslaviassa.

Unkarin Viktor Orban järjestelee maan patsaita uusiksi. Populistina hän on  sanonut että unkarilaiset ovatkin Attila Hunnin jälkeläisiä.

Hunnit tulivat Keski-Aasiasta. Siellä puhutaan turkinsukuisia kieliä. Viktor Orban on väittänyt, että unkari ei olisikaan enää suomalais-ugrilainen kieli, mitä kielitieteilijät pitävät pötynä. Se on vähän kuin Suomen pääministeri sanoisi, että meillä on paljon lainasanoja Ruotsista niin suomenkieli onkin skandinaavinen.

Unkari on osallistunut tarkkailijana turkinsukuistenkielten konferenssiin. Astana Newsissa Viktor Orban poseeraa muiden turkinsukuisten kielten valtionjohtajien kanssa samassa kuvassa.

Historiaa kirjoittaessa pitäisi olla myötätuntoa uhrejakin kohtaan. Ari Turunen: ”Tämä on ajankohtaista koska vahva johtajuus on noussut ympäri maailmaa. Kirjani kertoo, mitä tapahtuu jos meillä on liian vahvoja johtajia.”

Vahvuus ei ole välttämättä heikkoutta mutta täydellinen myötätunnon puute sitä on. Edesmennyt republikaanipresidentti George H.W. Bush sanoi, että hän haluisi jättää perinnöksi enemmän lempeyttä ja myötätuntoa maailmaan. Se oli Ari Turusen mukaan hieno veto presidentiltä, joka oli hyvin vahva mutta ei ihan vailla myötätuntoa.

 

 

Read more »

Kryptovaluutat ja lohkoketjuteknologia voivat fasilitoida anarkismin uuteen nousuun

By |

Antti Hautamäki on vetäytynyt Jyväskylän professuuristaan. Tässä välillä hän on myös konsultoinut ajatuspaja Demoksen synnyttämisessä, ollut Nokian tutkimuskeskuksessa ja ollut Sitran tutkimusjohtajana.

Parhaillaan hän työstää englanninkielistä laitosta viime vuonna ilmestyneestä kirjastaan Näkökulmarelativismi ja pohtii anarkismin ja lohkoketjujen yhteyttä.

Hän on tutkinut kestäviä innovaatioita – miten voidaan luoda kestävää kehitystä ja otetaan sosiaalipuoli, ympäristö ja talous mukaan käsittelyyn. Hän on puhunut ekosysteemeistä jo pitkään, mutta alkuun ei kukaan vaikuttanut kiinnostuneelta. Nykyään se on innovaatiopolitiikkamme ja talouspolitiikkaamme ydinkäsitteitä.

Antti Hautamäki on opiskellut filosofiaa ja väitellytkin siitä. Kun hän 80-luvun lopulla valmistui dosentiksi, pääsi hän pitämään dosenttiluentoja, laajalla skaalalla. Hän piti näitä kymmenisen vuotta ja lähti ihan Freudin unientulkinnasta.

Yksi aiheista oli hyvinvointivaltion probleemat. Hän kirjoitti kiistakirjoituksen tapaisen kirjaan Hyvinvointivaltio ristiaallokossa, nimeltään Hyvinvointiyhteiskunta ilman valtiota, josta hän sai niskaansa uusliberaalin leiman.

Antti Hautamäki on pohtinut anarkismia: ”Minusta anarkismin vahvoja puolia on ehdottomasti yksilönvapauden kunnioitus, se viedään hyvin pitkälle. Anarkismiin liittyy se että valtarakenteet ovat tuhoisia ihmisille.”

Kun nämä kaksi aihetta yhdistyvät, syntyy horisontaalinen toimintamali, olla ikään kuin samalla tasolla – tehdä yhteistyötä ilman että kukaan ulkopuolinen määräilisi.

Siksi me saamme ajatella ja toimia vapaasti, sanoo Antti Hautamäki.

Kysymys valtion roolista on vaikea. Anarkokapitalismissa hyväksytään kapitalistinen järjestelmä minimaalisen valtion kanssa, libertaarisuus hayekilaisittain on jotain, mitä Antti Hautamäki arvostaa paljon.

Hayek filosofisena pohdiskelijana pitää tärkeänä informaatiota maailman ohjaamiseen mitä valtiolla ei ole. Eikä kukaan joka rupeaa suunnittelemaan ja ohjailemaan tule onnistumaan.

Ilman valtiota ei voi taasen vastustaa eriarvoisuutta. Mitä tehdä, eivät anarkistit koskaan kyenneet ratkaisemaan. Anarkistit Kropotkin ja Proudhon eivät olleet nähneet nykyaikaista kapitalismia tai hyvinvointivaltiota. Työläisten olot olivat raa’at ja he olivat täysin turvattomia. Anarkismi sai suuren kannatuksen työväenliikkeen piirissä, se mobilisoi ihmisiä lakkoihin.

Anarkosyndikalismi katsoi, että ammattiyhdistysliike pystyisi pistämään kampoihin kapitalisteille. Työläiset lähtevät itse liikkeelle. Valtion katsottiin puolustavan kapitalisteja, mikä ei ole kovin kaukaa haettua, Antti Hautamäki:

”Armeija ja poliisi kävivät mielenosoittajien, työläisten kimppuun, puolusti valtaapitävien omaisuutta ja tehtaita. Valtio näyttäytyi selvästi luokkavaltiona.”

Anarkismi lähti ratkaisemaan vapaina yksilöinä, kun tuli tarve leipää, tehtiin leipä. Kun tarvittiin vaatteita, tehdään vaatteita. Otetaan pellot ja tehtaat haltuun. Luodaan työpajoja. Oli osuuskuntamainen ajatus, että kun tehdään nämä asiat yhdessä, pärjätään ja ei tarvita loismaista omistajaluokkaa, joka ei tee mitään.

Tämä yhdistyy lohkoketjuihin ja kryptovaluuttoihin siinä, että voidaan tehdä yhteistyötä ilman yläpuolella olevia valvovia elimiä. Jopa ilman valtiota.

Tekniikka mahdollistaa sen, että vaikka ei tunneta toista osapuolta, voidaan käyttää turvallisia prosesseja, ilman välittäjiä kuten pankkeja. Samoin kuin työväenliikkeessä on unelmoitu. Tätä on myös alustatalous ja vertaistalous.

Voiko anarkistisia ideoita toteuttaa näin modernilla tavalla? kysyy Antti Hautamäki.

Liikkeenjohtamisen ja organisaatioiden tutkimuksessa on esitetty, että firmat eivät välttämättä aina tarvitse johtajia kun työntekijät itseorganisoituvat. Työyhteisötvoivat olla täysin autonomisia. Tämä näkyy nykyisessä startup-maailmassa, välttämättä ei enää tarvita hierarkkisia asetelmia.

Liike nyt – perustaja Mikael Jungner on sanonut Image-lehdessä että heidän liikkeensä on anarkistinen.

Digitalisaatio toi alustat joilla voi jakaa palveluksia, löytää asiakkaita, tehdä töitä ja käyttää osaamistaan ilman työnantajaa joka määräilee. Verkossa löytää asiakkaat ja voi hoitaa asiat siellä, rahastaakin. Kun lohkoketju-ajattelu vielä kehittyy, sen pohjalta voi toteuttaa moniakin sopimusjärjestelmiä, osapuolet voivat tehdä yhdessä asioita ympäri maailmaa.

Jokainen voi tehdä itsenäisesti ja silti luottaa että homma sujuu ja raha liikkuu reilusti ja turvallisesti.

Pankit on pakotettu tutkimaan kryptovaluuttoja, sen pelossa että heidän bisneksensä häviää. Konttoreita ei enää tarvita eikä allekirjoituksiakaan.

Hyvinvointivaltiotakin täytyy kehittää, ymmärtää Antti Hautamäki. Nykyisyydessä on paljon jäykkyyksiä ja pohjalla oleva universalismi tarkoittaa samaa kaikille, kustannuksia on paljon.

Antti Hautamäki: ”Voisiko ajatella että hyvinvointipuolellakin valtiokin voisi omaksua että se on enää iso superplatform joka katsoisi perään ja kehittää ihmisiä tukevia palveluja?”

Anarkismiin hän on löytänyt uuden mielenkiintoisen polun ”universal basic assets” – ajattelusta. Perustulo on yleinen tulo kaikille, rahanjakojärjestelmä. Se on kuitenkin vain rahaa. Elämä menee rahapulassa, se auttaa kyllä selviämään. On pohdittu, mitä voimavaroja (”assetteja”) pitäisi ihmisillä olla että he itse voisivat tehdä jotakin.

Oodi-kirjastoa Antti Hautamäki käyttää esimerkkinä. Sieltä löytyy tietokone, ompelukone, 3D-printteri, väritulostin, musiikin editointilaitteet ja pelihuoneet, joissa voi pelata tietokonepelejä.

”Assetit” voisivat olla julkinen palvelu. Yksi merkittävä voisi olla toimi- ja työtilojen tarjoaminen. Antti Hautamäen taiteilija-poika kamppailee saadakseen hyvän ateljeen ja maksaakseen sen vuokrat. Jokainen taiteilija tarvitsee edullisen työtilan.

”Assetit” voisivat tarkoittaa myös tietokonetta, tekoälyjärjestelmiä, vapaata dataa, pääsyä verkkoon. Tai käsityön- tai kirjontataitoja, joilla toimia yhteiskunnassa ja tehdä toimeentulonsa. Tämä toimisi vaikka jos ei olisi työnantajia vaan vaikka pelkkiä robotteja.

”Universal basic asset” voisi olla vaikka ”perusvara”, sanoo Antti Hautamäki.

Julkinen hallinto tarjoaisi tämän perusvaran, opastaisi sen käyttöön, fasilitoisi ihmisten tekemistä.

Työstäkieltäytyjät Suomessa pitävät oikeutenaan kieltäytyä töistä, alentavista järjestelmistä, huonoista ”paskaduuneista”. Pontus Purokurun Avaruushomoluksuskommunismissa luotaisiin runsautta, abundaarisuutta. Tämä ei silti voisi tapahtua ilman valtiota, näkee Antti Hautamäki.

Kommunismi anarkistisena verkostona on eri asia kuin neuvostojärjestelmän epäonnistunut versio, joka tukeutui valtioon. Se oli diktatuuri ja vallasta kiinnipitämistä.

Anarkismin maine kärsi pomminheittäjistä ja kuninkaiden ja yritysjohtajien murhaajista. Se alkoi tarkoittaa terroria ja pelonlietsontaa. Pääteoreetikot olivat äärimmäisen rauhantahtoisia ja sanoisivat kaikesta tästä irti. Teon politiikka tarkoitti tekoja, terroritekoja.

Kropotkin näki, että tuotantolaitoksen otetaan haltuun, pakkoluovutetaan. Työläisten kommuunit alkaisivat pyörittää niitä. Poliittisiin puolueisiin ei vieläkään uskota, ei ehkä pidetä ryhmistä yleensäkään, joissa olisi johtaja ja samanmielisyyden pakko.

Marxilainen liike on puhunut puolueen kaadereiden etujoukosta, joka junailee asioita ja pakottaa ihmiset mukaan.

70-luvulla marxilaisissa piireissä liikkuessaan Antti Hautamäki ihmetteli, ettei historiaa ollut käyty läpi. Anarkistit olivat myös työväenliikkeen kärkihahmoja ja heitä oli miljoonia. Marxilaiset vallan saatuaan alkoivat puhdistaa liikettä anarkisteista, Venäjällä, Meksikossa, Espanjassa. Lenin oli aluksi hiukan kahden vaiheilla. Stalin määräsi puoluekommunistit vastustamaan anarkisteja Espanjassa, mikä heikensi fasisminvastaista rintamaa.

Read more »

Liike Nytin Mirita Saxberg on ”perustavallinen” ihminen joka edustaa keskiluokkaa ja yrittäjiä, ajaa myös uusioperheiden asioita

By |

Mirita Saxberg päivystää Narinkkatorilla Liike Nytin asuntoautolla. Se hommattiin siksi että näkisi äänestäjäkuntaa, olisi kasvotusten tekemisissä. Itse liike painottuu paljon nettidemokratian keinoihin. Ihmiset voivat vaikuttaa päätöksentekoon äänestämällä päätösasioista noin kaksi kertaa kuussa. Kansanedustajat ja valtuutetut huomioivat tämän nettiparlamentin mielipiteen.

Mirita Saxbergin mukaan kun kyse on liikkeestä, ei perinteisestä puolueesta, kohtaamisia katsotaan vähän eri vinkkelistä. Porukkaa on käynyt kaikenlaista, moni on utelias ja haluaisi uudistaa poliittista päätöksentekoa.

Moni on tosi valveutunut, toiset vasta kyselevät että mikä tämä juttu onkaan. Moni sanoo, että Harkimon porukkaa. Mirita Saxberg: ”Hän on profiloitunut meidän puheenjohtajana ja on yksi perusjäsenistä, mutta me olemme satakunta erilaisia kasvoja ja ääniä. Me olemme paljon enemmän kuin Hjallis Harkimo, me olemme Liike Nyt.

Helsingissä Liike Nytillä on 20 ehdokasta, täysi lista olisi 22. Ehdokkaat on valittu valitsijayhdistyksen kautta. Uusia kasvoja on paljon. Paikalla on paljon ehdokkaita Uudeltamaaltakin kun Kampin läpi kuljetaan.

Mirita Saxberg on ammatiltaan opettaja, yrittäjä ja äiti ja Liike Nyt – eduskuntaryhmän pääsihteeri. Hän on 13 vuotta tehnyt osa-aikaisesti yrityshommia, koulutuksia, kehittää yrityksissä esiintymistaitoa ja viestintää, markkinointia, vuorovaikutusta. Hän käy puhumassa tilaisuuksissa, tekee juontokeikkoja, erilaisia seminaareja ja moderointia.

Mirita Saxberg meni Helsingin kaupunginvaltuustoon viime vaaleissa. Hän sai yli 700 ääntä, muutama meni vähemmälläkin kun Jan Vapaavuori äänestettiin pormestariksi.

Hän teki hallintotieteiden maisteriksi tähdätessään tutkimusta eduskunnassa ja jäi Hjallis Harkimon eduskunta-avustajaksi. Kun hän on tutkinut poliittista päätöksentekoa, hän on nähnyt miten jäykät rakenteet jo tieteellisinkin argumentein politiikassa on.

Puoluepolitiikka on rikki ja hän tekee uraauurtavaa työtä, poliittisen tulevaisuuden kustannuksellakin, kun ei voi tietää mitä tapahtuu vaikka menestystä toivotaankin, hän sanoo.

Liike Nyt toimii niin, että heillä on FB-ryhmiä sosiaalisessa mediassa ja kanavia, joissa voi keskustella asioista. He kehittelevät päätöksentekoalustaa, jossa tuoda asiantuntija helpommin ihmisten saataville ja kehittää äänestyssysteemiä.

Nyt pitää olla liittynyt Liike Nytin vaikuttajaverkostoon että pääsee äänestämään.

Ihan kaikesta ei voi äänestää, mutta pienemmistä asiakokonaisuuksista voi kysyä. Ei voi kysyä olisiko Sote hyvä tai ei, vaan kysymys on hyvä pilkkoa pienempiin osiin, kuten halutaanko valinnanvapaus, kunnallinen vai kilpailutettu malli.

Äänestykset ovat suuntaa-antavia, lakihan sanoo että kansanedustaja on velvollinen oikeudelle ja kohtuudelle omien päätöstensä puolesta. Tietyllä tapaa äänestys on sosiaalisesti sitova, todistustaakka on iso jos on eri mieltä ja äänestää toisin. Kansalaisten mielipiteitä on kunnioitettava, sanoo Mirita Saxberg.

Hjallis Harkimo on ehdokkaana Uudellamaalla ja kerännee paljon ääniä. Helsingin lähtökohtia hän kuvaa aika hyviksi. ”Meillä on mieletön porukka ehdokkaita, asiantuntijoita kukin omalla alueellaan. Minä toivon, että Helsingistä menee läpi ainakin kolme!”

He yrittävät tehdä ”nytkyä”.

Liike Nyt luetaan gallupeissa ryhmään ”muut”, jonka palkki on viimeisissä mittauksissa ollut nousussa. Mirita Saxberg: ”Uskon, että noin 5000 ääneen pitäisi tähdätä, että pääsee läpi. Kaikki riippuu siitä, kuinka paljon ääniä koko porukka kerää yhteensä. En silti usko, että näin paljoa saan ääniä. Liike Nytillä on haastava tilanne, sillä liike ja toimintaperiaate on vasta tuore.”

Nettiäänestyksiä taustoittaa raati asiantuntijoita.

Näin toimitaan myös eduskunnan valiokunnissa. Siellä kuullaan asiantuntijoita. Sitäkin materiaalia voisi julkistaa, mutta valiokuntakäsittelyt ovat suljettuja. Liike Nytin tarkoitus on tarjota asiantuntijatietoa kansanäänestysten tueksi. ”Politiikka on ainut laji missä kukaan ei tarjoa faktapohjaista tietoa”, sanoo Mirita Saxberg.

Hjallis Harkimo on sijoittanut rahaa liikkeen toimiston toimintaan – sen muutamaan työntekijään ja koko liikkeen infraan.  Mirita Saxberg on itse toiminut eduskuntaryhmän pääsihteerinä, liike saa myös eduskuntaryhmärahoitusta.

Mirita Saxberg sanoo olevansa maanläheinen järjen ihminen, joka edustaa keskiluokkaa ja pienyrittäjää, jotka ovat välillä köyhiäkin. Lisäksi hän ajaa sinkkuvanhempien ja uusioperheiden asioita. Arvoiltaan hän ei ole hyvin konservatiivinen mutta ei myöskään ihan liberaaleimmasta päästä. Hän sanoo olevansa perustavallinen ihminen.

Kokoomuksesta hän sanoo, että siellä on puoluekuri ja se toimii hyvin perinteisellä tavalla. Puolueet on perustettu 100 vuotta sitten ja siksi että muuten ei ihmisiä olisi tavoitettu kuin perinteisellä jalkatyöllä.

Some-aikana yhteydenpito päätöksentekijöihin on reaaliaikaista ja interaktiivista. Liike Nyt – valtuustoryhmällä on tuhannen hengen FB-ryhmä päätöksenteon tukena. Se on erilaista kuin istua ryhmäkokouksessa jossa nuijittiin läpi mitä äänestetään tänään. Nyt rakennetaan ihmisten kanssa ja viedään päätöksentekoon, ei toisinpäin.

Suoran demokratian lisäksi hän kampanjoi arkisilla teemoilla. Miten parantaa arkea. Työ, kasvatus, koulutus ja yrittäjyys ovat hänen asiantuntemustaan.

Hänellä oli parhaalla kampanjaviikolla kolme eri paneelia eri yrittäjäyhteisöjen kanssa. On puhuttu paikallisesta sopimisesta ja yrittäjien sosiaaliturvasta, mitä on tärkeää uudistaa, hän sanoo.

Yrittäjien eläkevakuutus olisi uudistettava kokonaan. Nyt osa-aikainen yrittäjä joka käy päivätyössä maksaa sekä yrittäjän että palkansaajan eläkemaksua saamatta siitä kuitenkaan etua. Yrittäjällä on monesti varaa maksaa vain minimimaksut, jotka oikeuttavat saman suuruiseen eläkkeeseen kuin takuueläke.  Sen saa joka tapauksessa, yritti tai ei. Tämä on iso kannustinloukku.

Mirita Saxberg on yhden lapsen äiti ja toinen on tulossa. Hän sanoo, että pienelle lapselle tärkeintä aikaisen päivähoidon sijaan on, että on rakastava aikuinen joka hoitaa. On oltava mahdollista yhdistää lasten kotihoito ja työssä käyminen. Äitiysrahan ohella ei saa tehdä töitä.

Hän putosi tähän loukkuun kun nyt 8-vuotias tytär oli vauva, hän sai työskennellä vain sunnuntaisin yrittäjänä, mikä vaikutti toimeentuloon.

Read more »

Uudenmaan Piraatti-pj. Riikka Nieminen arvostelee taksiuudistusta, kokemusasiantuntijana pyrkii kertomaan miten hoito pitäisi järjestää

By |

Uudenmaan Piraattien puheenjohtaja Riikka Nieminen tekee töitä kokemusasiantuntijana. Eli kertoo omalta osaltaan kroonisesti sairaan ja vammaisen naisen arjesta.

Hän toimii työryhmissä ja kouluttajana pyrkien parantamaan palveluita oman kokemustietonsa pohjalta. Kyseessä on kasvava ala, nyt on havahduttu asiakasosallisuuden tärkeyteen ja merkitykseen, hän sanoo. Riikka Nieminen kouluttaa myös uusia ammattiin.

Hän on itse kuntoutunut useista psykiatrisista sairauksista ja krooninen kipu on invalidisoinut hänet.

Riikka Nieminen on ollut mukana kehittämässä lakeja ja palveluita ja on edustamassa neuvottelutilanteissa vammaista asiakasta, Riikka Nieminen: ”Se arki ei muuten tule aina näkyväksi niille ketkä asioista suunnittelee.”

Nykyään Riikka Nieminen kirjoittelee blogeja mm. henkilokohtainenapu.fi -sivustolle, jonka työryhmässä hän myös oli. Lisäksi hän kouluttaa lääkäreitä miten kohdata itsetuhoinen potilas, koska niin vaikeaa tilannetta ei aina osata kohdata. Tämä on selvinnyt hänelle THL:n kansallisessa itsemurhien ehkäisyn työryhmässä, jonka jäsen hän on.

Hän on sitä mieltä, että asiakkaan osallisuutta ylipäänsä pitäisi lisätä, muuallakin kuin vain terveyspuolella. Taksiuudistus oli hänen mukaansa täysi susi. Sitä tehdessä olisi pitänyt kysyä Taksiliitolta tai kuljettajilta, mitä he olisivat toivoneet, niin olisi päädytty parempiin lopputuloksiin.

Riikka Nieminen: ”Usein jos joku insinööri ylhäältä käsin päättää suunnitella meidän talouden uusiksi, ne ovat surkeasti suunniteltuja juttuja, kun eivät välttämättä tule käyttöön tosielämässä. Jos palvelutkin ovat sellaisia, että niitä ei kunnolla oteta käyttöön niin silloin on lyöty rahat hukkaan.”

Taksiuudistuksen jälkeen hän on saanut huonompia palveluita. Ennen hän saattoi lähteä rollaattorinsa kanssa, ottaa taksi ja lähteä kotiin. Mutta nyt villit taksit eivät vastaanota vammaispalveluiden myöntämää maksukorttia. Eikä rollaattorin kanssa voi oikein etsiä sellaista taksia kulkemalla autojen väleissä. Hän joutuu kävelemään taksiasemalta kauemmas ja tilata taksin siihen.

Heikommassa olevien palveluita on siis kavennettu ja samalla tiukentunut hintakilpailu vei Kela-kyytejä ajavat kuskit. Sairaalassa voi tosi sairas joutua odottamaan tunteja kyytiä kotiin.

Ylipäänsä sellaiset palvelut jotka koskevat kaikkien huonoimmassa olevia ihmisiä pitäisi jättää rauhaan.

EU-tasolla on säädetty hankintalaki, jossa on pakko kilpailuttaa suurempia hankintoja. Siinä sanotaan, että heikommassa asemassa olevien palveluita, kuten vammaispalveluita, ei tarvitse kilpailuttaa. Toki, koska se aiheuttaa suuremmat kustannukset, jos potilaat joutuvat huonompaan kuntoon, kuten vaikeasti vammaisille voi käydä uudessa ympäristössä.

Köyhiä kannattaa taloudellisesti tukea. Tutkimustulokset näyttävät, että muuten terveyspalveluiden kustannukset vain nousevat. Eli se tulee yhteiskunnalle vain kalliimmaksi.

Jos opiskelijoilta leikataan neljäsosa, ei se tuota hyvinvointia. Opinnot vain pidentyvät ja opintorahoja maksetaan pidempään jos opiskelijat joutuvat samalla käymään töissä.

Riikka Nieminen: ”Tuntuu, ettei näitä ajatella kokonaisuuksina, olen sitä itse ihmetellyt.”

Vaikka vaikutuksenarviointi on vaikeaa, pitäisi kokonaisuus huomioida. Riikka Nieminen on käynyt mm. Peijaksessa ja Herttoniemessä arvioimassa leikkaussalien käyttöä kokemusasiantuntijan näkökulmasta.

Peijaksessa voitaisiin henkilökunnan mukaan leikata kolmessakin vuorossa, mutta työntekijöitä ei ole rahaa palkata. Samalla ihmisiä pidetään sairaslomalla odottamassa leikkausta kolmesta kuuteenkin kuukautta. Ei se ole ilmaista, siltä ajalta maksetaan sairaslomakorvausta, Riikka Nieminen:

”Tuollaisissa on aina isot syrjäytymisriskit, koska voi olla määräaikaisia työsopimuksia, jotka kerkiävät katketa sillä aikaa kun olet saikulla odottamassa leikkausta.”

Sote-uudistus pitäisi tapahtua valtion ohjauksessa. Markkinaohjaus ei voi toimia aloilla, missä on kyse ihmisten välttämättömästä hyvinvoinnista. Samalla budjetilla pitäisi tehdä voittoa.

Suomessa on jo hyvät sairaalat ja laitokset. Yksityistämisessä ei ole tolkkua kun erikoissairaanhoidon puoli ja parhaat tutkimusvälineet ja -laitteet löytyvät julkiselta sektorilta, Riikka Nieminen: ”Meille on vain myyty tämä mielikuva että yksityiseltä puolelta saa nopeasti palvelua, todellakin saa koska rahalla saa. Mutta jos olisi sama raha tarjota terveysasemalle, ei se olisi nopeampi mitenkään.”

Maakunnatkin olisivat ihan tervetulleita. Riikka Niemiselle koitettiin myydä reformia sillä, että maakunta voisi kilpailuttaa samalla isomman erän niin saataisiin erilaisempia apuvälineitä. Hän epäilee, että kävisikin niin että halutessaan omanlaisena rollaattorin hän saisi samaa kuin kaikilla. Se pilaisi yksilöllisen hoidon mahdollistamisen täysin.

Kilpailutusta ei oikein osata tehdä, se on arka ja vaikea kohta. Usein suositaan isoja firmoja pienyrittäjien sijaan. Jos pystyttäisiin määrittelemään paremmin kilpailuehtoja, niin siinä voisi olla tolkkua.

Maakuntien hallinnossa käytettäisiin suurin osa rahoista kuitenkin sote-palveluihin, josta mielenterveyspalvelut syövät ison osan.

On arvioitu, että tulevissa sukupolvissa kolmasosa jäisi työelämästä eläkkeelle mielenterveyssyistä. Miksi hankkia ulkomailta työvoimaa kun omistakaan ei huolehdita, kysyy Riikka Nieminen.

Mielenterveyspooli on tehnyt kansalaisaloitteen terapiatakuusta, jossa Riikka oli mukana kokemusasiantuntijana. Esimerkiksi vammaiset eivät pääse tällä hetkellä terapiaan, he ovat väliinputoajaryhmä, koska heitä ei voi katsoa kuntoutettavan työelämään.

Piraatit ovat puhuneet perustulon puolesta jo vuosikymmenen. Uudellamaalla on laskettu, että yksinasuva voisi saada noin 1000 euroa puhtaana käteen, sisältäen asumistuen. Itse asumistukijärjestelmä on sairas ja siihen pitäisi puuttua, sanoo Riikka Nieminen. 60% suomalaisista nostaa asumistukea, se on suoraa tulonsiirtoa omistajayhtiöille.

Kunnat myös hyödyntävät asumistukea, ei pidetä enää omia asuntoja vaan vuokrataan. Asunnottomia siirretään harkinnanvaraisesti yksityisille, kunta saa asumistuen.

Palkat ovat suunnilleen pysyneet samalla tasolla, mutta asumiskustannukset ovat tuplaantuneet kymmenessä vuodessa. Asumistuki ei muutenkaan kannusta asumaan ekologisesti samassa taloudessa.

Riikka Nieminen ei ole laskeskellut mahdollista äänimääräänsä, vaan omien sanojensa mukaan heittäytynyt tähän täydellä sydämellään, puheenjohtajana myös vähän muidenkin kampanjoihin.

Piraateissa häntä kiinnosti avoimuuden politiikka ja yhdenvertaisuuden korostaminen. Vammaissilla on aika vähän jalansijaa yhteiskunnassa. Edesmennyt Kalle Könkkölä olisi tarpeen. Vähemmistö tarvitsisi edustajan eduskuntaankin.

Puoluetuki sorsii pienpuolueita. Sitä maksetaan vain eduskunnassa oleville puolueille,  hieman yli 13 euroa per äänestäjä kun muualla Euroopassa keskiarvoisesti 3.5 euroa per äänestäjä. Puolueet kuitenkin elävät näkyvyydestä.

Riikka Nieminen toivoisi että ihmiset äänestäisivät enemmän omannäköisiään ehdokkaita eivätkä aina pelaisi vaalipelejä.

Read more »

Tuomas Nevanlinna kertoo miksi vasemmisto ja miten siitä eteenpäin

By |

Tuomas Nevanlinna on tehnyt työkseen paljon erilaista, lähinnä kulttuurin alalla. Hän on toiminut Nuoren voiman päätoimittajana, toiminut toiminnanjohtajana Kriittisessä korkeakoulussa ja toimii tällä hetkellä Taideyliopistossa kirjoittamisen ja filosofian tuntiopettajana. Lisäksi hän teki Tukevasti ilmassa -radio-ohjelmaa viisitoista vuotta Radio Helsingissä Jukka Relanderin kanssa.

Nevanlinna sanoo olleensa 30 vuotta kulttuurialan silpputyöläinen. Vaikka hän ei ole ollut koskaan akateemisessa virassa, sanoo hän aina mieltäneensä kuuluneen ”näkymättömään akatemiaan, sillä hän on pyörinyt erilaisissa opinto- ja lukupiireissä ja ollut aktiivinen Tutkijaliitossa.

Nevanlinna syntyi Helsingissä mutta asui nuoruutensa Pohjois-Tapiolassa. Hän ei ole ollut Vasemmistoliitossa aktiivinen ennen kuin hänet pyydettiin kesällä ehdokkaaksi. Puolueen liepeillä hän on kuitenkin pyörinyt; muun muassa hänen ensimmäinen kolumnipalstansa oli Kansan Uutisissa.

Nevanlinna sanoo olleensa vasemmistolainen noin 12-vuotiaasta asti, vaikka sen muodot ja sisällöt ovat toki vuosien varrella vaihdelleet.

Vihreät eivät ole häntä varten puolueen kirjo on liian laaja. Vihreä liike muotoiltiin 80-luvulla muotoilun työväenliikkeen ja 70-luvun vastapainoksi. Sen oli tarkoitus olla uusi avaus — ja sinänsä ihan tervetullut, sanoo Tuomas Nevanlinna. Vihreiltä kuitenkin puuttuu työväenliikkeen perintö, usein hyvässä mutta myös pahassa. Sen seurauksena se tukeutuu liiaksi kulutusindividualismiin.

Demarit operoivat ajattelussaan kahtiajaolla valtioon ja markkinoihin. Sen sijaan kansalaisaktivismi ja vaikkapa yhteismaa-tyyppinen problematiikka demareilta puuttuu. Se on valmiiksi järjestäytyneen työväestön ja valtiosääntelyn puolue.

Vasemmistoliitto paaluttaa jäljelle jäävän.

Tuomas Nevanlinna sanoo vaalikoneissa näkyvänsä arvoliberaalina, mutta siihen yhteydet liberalismiin sitten jäävätkin. Liberalismi pysähtyy ajatukseen yksiltyisestä omistuksesta ja yksilön edustamisesta. Sosialismin ongelma on sidos valtioon – se  merkitsee julkista tai valtiollista omistamista, ei niinkään yhteisomistusta, mikä on kommunismin vanha idea: ”Kommunismin suuri ongelma kuitenkin on tietty reaalisosialismin historia, termistä on tullut liki mahdoton käyttää sen jälkeen. Muuten kommunismi tuntuisi näistä termeistä melkeinpä lähimmältä.”

Kun nykytalous on organisoitu markkinoiden kautta, ei sitä voi äkkiväärästi vastustaa tai kumotakaan, mutta ei tämä ole mikään lopullinen horisontti millekään. Vihreät ja vasemmisto pyrkivät erottelemaan markkinatalouden ja kapitalismin: ”Sehän on puolipitkällä tähtäimellä ihan sympaattinen idea, mutta ei radikaalisti eli juuriin tai pohjaan saakka ajateltuna pidä sekään.”

Tuomas Nevanlinna kuitenkin pitää mainitsemisen arvoisena ajatuksena jo sitä, että työläiset voisivat olla osakkaina yrityksissä joissa ne työskentelevät.

Hän pitää vasemmiston tärkeimpänä ajatuksena kuitenkin yhdenvertaisuutta.  Marxille tasa-arvon rajoittuneisuus oli siinä, että se merkitsee tavaranomistajien tasa-arvoa, mikä on väkisinkin muodollista. Kommunismi olisi tasa-arvon tuolla puolen, jossa kaikkia mitataan erilaisella mitalla.

Kampanjateemoistaan  ensimmäisenä Nevanlinna pitää työelämän muutosta, hän on kultturialan sekatyöläisenä nähnyt sen valo- ja varjopuolet. Lisäksi hän puhuu koulutuksesta, sivistyksestä ja tieteestä.

Yksi tärkeä teema on myös sote. Kun ajatellaan parlamentaarista politiikkaa ja lainsäädäntöä, ei sitä voi sivuuttaa, Nevanlinna sanoo.

Yritysten rooli sotessa on ongelmallinen. Toimijoina voi olla järjestöjä, säätiöitä, yhteiskunnallisia yrityksiä, jotka eivät tavoittele voittoa. Jopa pienyrityksiä kuten pariskunnan vetämiä hoivakoteja.

Ongelma on se, miten pelkkään arvonlisäykseen tähtäävät hoivayritykset pidettäisiin hoiva-alalta ulkona. Esimerkiksi peruskoulutuksessa voittoa tavoittelevat yritykset eivät olla järjestäjinä ja saman periaatteen pitäisi voida vallita hoiva-alallakin.

Kun Sipilän hallituksen hallitusohjelman ensimmäisiä linjauksia katsoo, ovat ne ihan kannatettavia. Puoli vuotta sen jälkeen tehtiin maakuntauudistus ja soten yhtiöitetty markkinamalli, lausuntokierroksestakin tuli liian iso kakku. Eli uudistus ei törmännyt pelkkään perustuslakiin. Enää ei keretty tekemään uudistusta yhdellä hallituskaudella.

Maakunnille pitäisi saada verotusoikeus. Yhtälö, jossa julkinen toiminta on periaatteessa vastuussa, mutta että niille olisi annettu ylhäältä budjettikuri, ei voi toimia. On yhteisymmärrys, että sote-vastuualueita pitää suurentaa. Sipilän hallituksen uudistuksessa oli ongelmana, että alueiden vastuulle tuli muitakin vastuista kuin sote.

Tuomas Nevanlinna näkee, että tilanne on vielä auki. Uudistusta yritettiin saada läpi uutena aluehallinnollisena mallina, mutta monet tyytyisivät kuntayhtymä-tyylisiin kuvioihin.

Nevanlinna näkee, että vasemmisto on suurin piirtein viimeiset 30 vuotta ollut varsin negatiivisen puolella. Se on jäänyt puolustuskannalle, kun hyvinvointivaltiota alettiin nakertaa ja reaalisosialismi romahti. Työväenliikkeen suuri hegemoninen voima yhteiskunnassa väheni.

Hyvinvointivaltion niin kutsuttuina kulta-aikoina kommunistitkin ajattelivat usein, ettei Neuvostoliitto ole mikään ihannevaltio. Laajalti uskottiin, että hyvinvointivaltiolla olisi edessään suuri tulevaisuus. Tommi Uschanov kirjassaan Hätä on tarpeen esitteli herkullisia esimerkkejä 60-luvulta, jolloin uskottiin kaikkien ongelmien olevan ratkaistavissa. Tämä kantoi yli poliittisten erimielisyyksien, saatettiin olla eri mieltä millaisella politiikalla tämä tapahtuisi, mutta optimismi oli suurta.

Tuomas Nevanlinna: Jos ajatellaan maailmankatsomus-marxismia, vanhaa kertomusta siitä kuinka kapitalismi tulee korvautumaan sosialismilla ja kommunismilla, tosiaan hyvinvointivaltio-optimismia ja niin edelleen, tällaista ei enää ole.”

Neuvostoliiton kautta sosialismilla ja kommunismilla oli jonkinlainen sidos kosketeltavaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Myös käänteinen: etsittiin ”toisenlaista sosialismia kuin Neuvostoliitossa”. Tätäkin ajatusta reaalisosialismi piti yllä. Nyt se on kadonnut ja siksi tarvitaan utooppista ajattelua. Vasemmistolaisesti suuntautuneiden toiminnan olisi orientoiduttava  tavoitteisiin, jotka ovat intoa ja toivoa herättäviä, eivätkä perustu pelkästään katastrofin välttelemiseen tai räksyttämiseen globaalista kapitalismista ja uusliberalismista.

Marxilla oli ristiriitainen suhde utooppiseen sosialismiin. Yhtäältä se oli yksi hänen ajattelunsa päälähde. Hän piti sitä tieteellisen sosialismin varhaiskylvönä, varhaisvaiheena. Se kärsi kuitenkin historiallisuuden puutteesta, koska siinä esitettiin vain malleja, jotka voitaisiin sitten onnelana toteuttaa jossain. Historiallinen ja poliittinen puoli sivuutettiin, sanoo Tuomas Nevanlinna.

”Toisaalta utooppinen sosialismi oli teoreettisesti puutteellista. Kapitalismia ei ajateltu pohjaan saakka, joten jäätiin kiinni sen ristiriitoihin. Ajateltiin, että voidaan korjata siitä joku puoli ja sitten kaikki olisi tasapainossa, vaikka tosiasiassa jouduttiin mahdottomiin yhtälöihin. Nykyaikainen esimerkki voisi olla kapitalismi ilman kasvua tai jotain vastaavaa.”

Kapitalismista ei voi poistaa elementtiä, joka siihen vääjäämättä kuuluu. Kilpailu, kasvu ja kasaantuminen ovat rakenteellisia asioita.

Tuomas Nevanlinnan mukaan poliittinen toiminta ei olen sen luonteista, että sen tavoitteet voisi hakata kiveen etukäteen, sillä itse toiminta avaa aina uusia mahdollisuuksia. Tavoitteet muuttuvat ja se mikä näyttäytyy mahdollisena, muuttuu. Avautuu uutta.

Kun vallankumous pantiin Marxin nimiin ja neuvostoprojekti kaatui, katosi koko historianfilosofinen optimismi ja ajatus siitä, että historia on meidän puolellamme. 1800-luvulla Lontoon porvaritkin rakensivat salakäytäviä vallankumouksen varalle, sen piti olla vääjäämättä tulossa. Eikä kapitalismi silloisessa muodossaan olisikaan kestänyt!

Hyvinvointivaltio perustui aika merkittävästi Neuvostoliiton aiheuttamaan pelkoon. Oltiin valmiita tekemään luokkakompromisseja länsimaissa. Oli voima, minkä kannattelemana vaatimuksia voitiin esittää ja osiin suostuttiinkin.

Valtaan pääsi uusliberaali hajota ja hallitse -politiikka. Ns. kolmannen tien sosiaalidemokraatit 90-luvulla vakiinnuttivat ja normalisoivat monet uusliberaalit aloitteet. Nyt ollaan päädytty samaan tilanteeseen kuin ennen Marxia. Tuomas Nevanlinna: ”En silti tarkoita sitä että tulisi uusi Marx, yksi uusi teoria.”

Marx tarjoaa silti kritiikin. Esimerkiksi sellaista utooppista ajattelua kohtaan, jossa yritetään esittää toteutettava malli tai pohjapiirustus uudelle yhteiskunnalle. Pikemminkin poliittinen mielikuvitus tarvitsee käyttövoimakseen jatkuvaa keskustelua toisenlaisesta maailmasta.

Mainstream-media ja liberaali ideologia pitää yllä itsestäänselvyyksiään yksilöstä, taloudesta ja maailmantaloudesta. Ne on sementoitu maailmankaupan sääntöihin ja Euroopan unioniin.

Pitäisi aina poliittisessa keskustelussa muistaa mainita että asiat voisivat olla toisinkin. Pitäisi voida mainita, kuin sivumenne, ettei tiettyä ongelmaa ehkä olisi, jos työläiset omistaisivat tuotantolaitokset. Tai, kuten jälkikeynesiläiset opettavat, että jos Suomi olisi rahapoliittisesti suvereeni valtio, velka ei olisi mikään ongelma.

Kaikkea tätä ei tarvitse aina kirjata puolueohjelmaan tai edes nostaa siitä sen kummempaa meteliä. Tulisi esittää tällaista instant- tai toisen suupielen utopismia. Vihjata, että kehikko ei ole itsestään selvä, voitaisiin orientoitua aivan toisinkin.

 

Read more »

RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.arabialainensulka.fi/author/olindman">