Tuomas Nevanlinna kertoo miksi vasemmisto ja miten siitä eteenpäin

Tuomas Nevanlinna on tehnyt työkseen paljon erilaista, lähinnä kulttuurin alalla. Hän on toiminut Nuoren voiman päätoimittajana, toiminut toiminnanjohtajana Kriittisessä korkeakoulussa ja toimii tällä hetkellä Taideyliopistossa kirjoittamisen ja filosofian tuntiopettajana. Lisäksi hän teki Tukevasti ilmassa -radio-ohjelmaa viisitoista vuotta Radio Helsingissä Jukka Relanderin kanssa.

Nevanlinna sanoo olleensa 30 vuotta kulttuurialan silpputyöläinen. Vaikka hän ei ole ollut koskaan akateemisessa virassa, sanoo hän aina mieltäneensä kuuluneen ”näkymättömään akatemiaan, sillä hän on pyörinyt erilaisissa opinto- ja lukupiireissä ja ollut aktiivinen Tutkijaliitossa.

Nevanlinna syntyi Helsingissä mutta asui nuoruutensa Pohjois-Tapiolassa. Hän ei ole ollut Vasemmistoliitossa aktiivinen ennen kuin hänet pyydettiin kesällä ehdokkaaksi. Puolueen liepeillä hän on kuitenkin pyörinyt; muun muassa hänen ensimmäinen kolumnipalstansa oli Kansan Uutisissa.

Nevanlinna sanoo olleensa vasemmistolainen noin 12-vuotiaasta asti, vaikka sen muodot ja sisällöt ovat toki vuosien varrella vaihdelleet.

Vihreät eivät ole häntä varten puolueen kirjo on liian laaja. Vihreä liike muotoiltiin 80-luvulla muotoilun työväenliikkeen ja 70-luvun vastapainoksi. Sen oli tarkoitus olla uusi avaus — ja sinänsä ihan tervetullut, sanoo Tuomas Nevanlinna. Vihreiltä kuitenkin puuttuu työväenliikkeen perintö, usein hyvässä mutta myös pahassa. Sen seurauksena se tukeutuu liiaksi kulutusindividualismiin.

Demarit operoivat ajattelussaan kahtiajaolla valtioon ja markkinoihin. Sen sijaan kansalaisaktivismi ja vaikkapa yhteismaa-tyyppinen problematiikka demareilta puuttuu. Se on valmiiksi järjestäytyneen työväestön ja valtiosääntelyn puolue.

Vasemmistoliitto paaluttaa jäljelle jäävän.

Tuomas Nevanlinna sanoo vaalikoneissa näkyvänsä arvoliberaalina, mutta siihen yhteydet liberalismiin sitten jäävätkin. Liberalismi pysähtyy ajatukseen yksiltyisestä omistuksesta ja yksilön edustamisesta. Sosialismin ongelma on sidos valtioon – se  merkitsee julkista tai valtiollista omistamista, ei niinkään yhteisomistusta, mikä on kommunismin vanha idea: ”Kommunismin suuri ongelma kuitenkin on tietty reaalisosialismin historia, termistä on tullut liki mahdoton käyttää sen jälkeen. Muuten kommunismi tuntuisi näistä termeistä melkeinpä lähimmältä.”

Kun nykytalous on organisoitu markkinoiden kautta, ei sitä voi äkkiväärästi vastustaa tai kumotakaan, mutta ei tämä ole mikään lopullinen horisontti millekään. Vihreät ja vasemmisto pyrkivät erottelemaan markkinatalouden ja kapitalismin: ”Sehän on puolipitkällä tähtäimellä ihan sympaattinen idea, mutta ei radikaalisti eli juuriin tai pohjaan saakka ajateltuna pidä sekään.”

Tuomas Nevanlinna kuitenkin pitää mainitsemisen arvoisena ajatuksena jo sitä, että työläiset voisivat olla osakkaina yrityksissä joissa ne työskentelevät.

Hän pitää vasemmiston tärkeimpänä ajatuksena kuitenkin yhdenvertaisuutta.  Marxille tasa-arvon rajoittuneisuus oli siinä, että se merkitsee tavaranomistajien tasa-arvoa, mikä on väkisinkin muodollista. Kommunismi olisi tasa-arvon tuolla puolen, jossa kaikkia mitataan erilaisella mitalla.

Kampanjateemoistaan  ensimmäisenä Nevanlinna pitää työelämän muutosta, hän on kultturialan sekatyöläisenä nähnyt sen valo- ja varjopuolet. Lisäksi hän puhuu koulutuksesta, sivistyksestä ja tieteestä.

Yksi tärkeä teema on myös sote. Kun ajatellaan parlamentaarista politiikkaa ja lainsäädäntöä, ei sitä voi sivuuttaa, Nevanlinna sanoo.

Yritysten rooli sotessa on ongelmallinen. Toimijoina voi olla järjestöjä, säätiöitä, yhteiskunnallisia yrityksiä, jotka eivät tavoittele voittoa. Jopa pienyrityksiä kuten pariskunnan vetämiä hoivakoteja.

Ongelma on se, miten pelkkään arvonlisäykseen tähtäävät hoivayritykset pidettäisiin hoiva-alalta ulkona. Esimerkiksi peruskoulutuksessa voittoa tavoittelevat yritykset eivät olla järjestäjinä ja saman periaatteen pitäisi voida vallita hoiva-alallakin.

Kun Sipilän hallituksen hallitusohjelman ensimmäisiä linjauksia katsoo, ovat ne ihan kannatettavia. Puoli vuotta sen jälkeen tehtiin maakuntauudistus ja soten yhtiöitetty markkinamalli, lausuntokierroksestakin tuli liian iso kakku. Eli uudistus ei törmännyt pelkkään perustuslakiin. Enää ei keretty tekemään uudistusta yhdellä hallituskaudella.

Maakunnille pitäisi saada verotusoikeus. Yhtälö, jossa julkinen toiminta on periaatteessa vastuussa, mutta että niille olisi annettu ylhäältä budjettikuri, ei voi toimia. On yhteisymmärrys, että sote-vastuualueita pitää suurentaa. Sipilän hallituksen uudistuksessa oli ongelmana, että alueiden vastuulle tuli muitakin vastuista kuin sote.

Tuomas Nevanlinna näkee, että tilanne on vielä auki. Uudistusta yritettiin saada läpi uutena aluehallinnollisena mallina, mutta monet tyytyisivät kuntayhtymä-tyylisiin kuvioihin.

Nevanlinna näkee, että vasemmisto on suurin piirtein viimeiset 30 vuotta ollut varsin negatiivisen puolella. Se on jäänyt puolustuskannalle, kun hyvinvointivaltiota alettiin nakertaa ja reaalisosialismi romahti. Työväenliikkeen suuri hegemoninen voima yhteiskunnassa väheni.

Hyvinvointivaltion niin kutsuttuina kulta-aikoina kommunistitkin ajattelivat usein, ettei Neuvostoliitto ole mikään ihannevaltio. Laajalti uskottiin, että hyvinvointivaltiolla olisi edessään suuri tulevaisuus. Tommi Uschanov kirjassaan Hätä on tarpeen esitteli herkullisia esimerkkejä 60-luvulta, jolloin uskottiin kaikkien ongelmien olevan ratkaistavissa. Tämä kantoi yli poliittisten erimielisyyksien, saatettiin olla eri mieltä millaisella politiikalla tämä tapahtuisi, mutta optimismi oli suurta.

Tuomas Nevanlinna: Jos ajatellaan maailmankatsomus-marxismia, vanhaa kertomusta siitä kuinka kapitalismi tulee korvautumaan sosialismilla ja kommunismilla, tosiaan hyvinvointivaltio-optimismia ja niin edelleen, tällaista ei enää ole.”

Neuvostoliiton kautta sosialismilla ja kommunismilla oli jonkinlainen sidos kosketeltavaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Myös käänteinen: etsittiin ”toisenlaista sosialismia kuin Neuvostoliitossa”. Tätäkin ajatusta reaalisosialismi piti yllä. Nyt se on kadonnut ja siksi tarvitaan utooppista ajattelua. Vasemmistolaisesti suuntautuneiden toiminnan olisi orientoiduttava  tavoitteisiin, jotka ovat intoa ja toivoa herättäviä, eivätkä perustu pelkästään katastrofin välttelemiseen tai räksyttämiseen globaalista kapitalismista ja uusliberalismista.

Marxilla oli ristiriitainen suhde utooppiseen sosialismiin. Yhtäältä se oli yksi hänen ajattelunsa päälähde. Hän piti sitä tieteellisen sosialismin varhaiskylvönä, varhaisvaiheena. Se kärsi kuitenkin historiallisuuden puutteesta, koska siinä esitettiin vain malleja, jotka voitaisiin sitten onnelana toteuttaa jossain. Historiallinen ja poliittinen puoli sivuutettiin, sanoo Tuomas Nevanlinna.

”Toisaalta utooppinen sosialismi oli teoreettisesti puutteellista. Kapitalismia ei ajateltu pohjaan saakka, joten jäätiin kiinni sen ristiriitoihin. Ajateltiin, että voidaan korjata siitä joku puoli ja sitten kaikki olisi tasapainossa, vaikka tosiasiassa jouduttiin mahdottomiin yhtälöihin. Nykyaikainen esimerkki voisi olla kapitalismi ilman kasvua tai jotain vastaavaa.”

Kapitalismista ei voi poistaa elementtiä, joka siihen vääjäämättä kuuluu. Kilpailu, kasvu ja kasaantuminen ovat rakenteellisia asioita.

Tuomas Nevanlinnan mukaan poliittinen toiminta ei olen sen luonteista, että sen tavoitteet voisi hakata kiveen etukäteen, sillä itse toiminta avaa aina uusia mahdollisuuksia. Tavoitteet muuttuvat ja se mikä näyttäytyy mahdollisena, muuttuu. Avautuu uutta.

Kun vallankumous pantiin Marxin nimiin ja neuvostoprojekti kaatui, katosi koko historianfilosofinen optimismi ja ajatus siitä, että historia on meidän puolellamme. 1800-luvulla Lontoon porvaritkin rakensivat salakäytäviä vallankumouksen varalle, sen piti olla vääjäämättä tulossa. Eikä kapitalismi silloisessa muodossaan olisikaan kestänyt!

Hyvinvointivaltio perustui aika merkittävästi Neuvostoliiton aiheuttamaan pelkoon. Oltiin valmiita tekemään luokkakompromisseja länsimaissa. Oli voima, minkä kannattelemana vaatimuksia voitiin esittää ja osiin suostuttiinkin.

Valtaan pääsi uusliberaali hajota ja hallitse -politiikka. Ns. kolmannen tien sosiaalidemokraatit 90-luvulla vakiinnuttivat ja normalisoivat monet uusliberaalit aloitteet. Nyt ollaan päädytty samaan tilanteeseen kuin ennen Marxia. Tuomas Nevanlinna: ”En silti tarkoita sitä että tulisi uusi Marx, yksi uusi teoria.”

Marx tarjoaa silti kritiikin. Esimerkiksi sellaista utooppista ajattelua kohtaan, jossa yritetään esittää toteutettava malli tai pohjapiirustus uudelle yhteiskunnalle. Pikemminkin poliittinen mielikuvitus tarvitsee käyttövoimakseen jatkuvaa keskustelua toisenlaisesta maailmasta.

Mainstream-media ja liberaali ideologia pitää yllä itsestäänselvyyksiään yksilöstä, taloudesta ja maailmantaloudesta. Ne on sementoitu maailmankaupan sääntöihin ja Euroopan unioniin.

Pitäisi aina poliittisessa keskustelussa muistaa mainita että asiat voisivat olla toisinkin. Pitäisi voida mainita, kuin sivumenne, ettei tiettyä ongelmaa ehkä olisi, jos työläiset omistaisivat tuotantolaitokset. Tai, kuten jälkikeynesiläiset opettavat, että jos Suomi olisi rahapoliittisesti suvereeni valtio, velka ei olisi mikään ongelma.

Kaikkea tätä ei tarvitse aina kirjata puolueohjelmaan tai edes nostaa siitä sen kummempaa meteliä. Tulisi esittää tällaista instant- tai toisen suupielen utopismia. Vihjata, että kehikko ei ole itsestään selvä, voitaisiin orientoitua aivan toisinkin.

 

Liked it? Take a second to support Arabialainen sulka on Patreon!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *