Archive For The “Talous / politiikka / yhteiskunta” Category

Miten yhteiskunnallista vaikuttavuutta mitataan, liberaalin karikatyyri on kiinnostunut vain bissestä ja röökistä – Heikki Pursiainen, ja ei, sosialisti ei voi olla liberaali

By |

Heikki Pursiainen on tätä nykyä paitsi Mustreadin toimituksen jäsen, myös sen strategi. Hän osallistuu yrityksen strategian muodostamiseen ja toteuttamiseen. Aiemmin hän on myös toiminut mm. Liberan toiminnanjohtajana.

Mustread ilmoitti tavoitteekseen saavuttaa tuhat päättäjää Suomen yhteiskunnan huipulta. Nyt näyttää siltä, että lukijoita on saatu noin 3000. 160 päätöksenteko-organisaatiota on ostanut koko henkilökunnalleen lukuoikeuden julkaisuun. Joukossa on poliittisia päätöksentekijöitä, ministeriöiden virkamiehiä, etujärjestöjä, keskusvirastoja, tutkimuslaitoksia ja yliopistoja.

Heikki Pursiaisen mukaan sen näköpiirissä olevalla aikahorisontilla ei tavoitella mitään massajulkaisua, eikä se mittaa menestystään saavuttamillaan lukijamäärillä. Silti hän on positiivisesti yllättynyt tähänastisesta menestyksestä, jota on tullut myös taloudellisesti. Ensimmäisellä tilikaudella Mustread pääsi omilleen, mutta ei nostettu ihan täyttä palkkaa, Heikki Pursiainen: ”Mustread on journalismia. Koko missio on ollut tehdä korkeatasoista politiikan ja talouden journalismia. Siinä me olemme ihan hyvin onnistuneet.”

Mustreadissa on kahdeksan ihmisen toimituksessa ekonomisteja ja politiikan tutkija. Taustat ovat siis moninaiset.

Libera oli yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tähtäävä juttu, Mustread on media, erottaa Heikki Pursiainen. Se on Julkisen sanan neuvoston jäsen ja noudattaa vastuullisen media periaatteita. Sisällöt saavat vaihdella paljonkin kirjoittajan mukaan. Mustreadin aineistoa sanottaisiin sanomalehdissä näkökulmaksi tai analyysiksi, uutisia Mustread ei tee, hän sanoo.

Mustread haluaa olla myös taloudellisesti kannattava. Suomessa mediakentässä on Heikki Pursiaisen mukaan nähty digitalisaatio ongelmana, ei mahdollisuutena.

Julkaisun saama kritiikki on sitä samaa hänen mukaansa, mitä kaikki median edustajat saavat. Ehkä sitä tulee hieman vähemmän, koska Mustreadissa on  maksumuuri, maksavat lukijat ovat varsin hillittyjä ja rakentavia kannanotoissaan.

Liberalla oli tietty oma tehtävänsä, vaikuttaa yhteiskuntaan. Sen mittaaminen oli kuitenkin Heikki Pursiaisen mukaan hankalaa. Kuitenkin hän näkee, että Libera onnistui. Ajatuksensa oli tehdä Liberasta vaikutusvaltainen ja viestiä valtavirtaistettiin. Viestin piti kuitenkin perustua hyvään ajattelutyöhön ja tutkimustietoon, siitä lähdettiin.

Sen pidemmän aikavälin tavoitteena oli kuitenkin liberalisoida Suomea. Siellä seurattiin tarkkaan menikö heidän ajatuksensa läpi mediassa, katsottiin lukijadatoja. Ilman itsekehua hän uskoo, että se paremmin pystyi sopeutumaan uuteen aikakauteen kuin monet vastaavat laitokset:

”Perinteinen ajatushautomotoiminta Suomessa on sellaista että julkaistaan pahvisia pamfletteja muutaman kerran vuodessa, niiden ympärille järjestetään tilaisuus jossa ihmiset saavat tulla seuraamaan kun hienot ihmiset puhuvat ja sitten toivotaan että media julkaisee niitä. Tämä malli on tullut tiensä päähän.”

Hän jatkaa: ”Kukaan ei lue niitä pahvijulkaisuja eikä kukaan tule tilaisuuksiin. Mediassa ei ole enää toimittajia jotka kirjoittaisivat tilaisuuksista ja vaikka kirjoittaisivatkin, ei ole enää semmoista yhtenäiskulttuuria että kaikki kokoontuisivat katsomaan A-studiota vaikka sinne pääsisikin.”

Liberan strategia oli tehdä siitä itsestään media ja esiintyä omilla sivuilla, olla somessa läsnä. Tämä onnistui paremmin kuin monella muulla ajatushautomolla, vaikka niillä oli isommat resurssit.

Alkoholipolitiikka on paljon esillä, mutta se ei loppujen lopuksi ole niin tärkeää. Hänestä suomalaisen liberaalin karikatyyri on henkilö, joka on kiinnostunut nopeusvalvonnasta ja alkoholipolitiikasta; meillä on kuitenkin paljon vaikeampia ja tärkeämpiäkin kysymyksiä, kuten työmarkkinakysymykset, sosiaaliturva ja maahanmuutto ylipäänsä.

Näissä vapauden ja hyvinvointivaltion suhde on hyvin ongelmallinen – ei ole kovin tärkeää, voiko sunnuntaina ostaa jostain risottoviiniä.

Postfaktuaalisesta maailmasta Heikki Pursiainen kysyy, elämmekö sellaisessa. Nyt pohjanperukallakin on saatavilla enemmän luotettavaa tietoa, toisin kuin silloin kun hän oli nuori. Silloin oli oppikirjoissa vielä väärää tietoa Neuvostoliitosta, ihmisten ikkuna maailmaan oli joku Kouvolan sanomat. Tavallisillakin ihmisillä on nykyään enemmän valtaa sen suhteen mitä lukevat ja mitä tietoa saavat ja kontrolli on hiipunut.

Heikki Pursiainenkin oli näkökulmansa vanki. Terho Pursiaisen poikana hänellä oli kyllä paljon kirjoja mitä lukea. Vasemmistotilaisuuksissa hän kiersi isänsä kanssa, ehkä ajat ovat nykyään toiset, hän tuumaa.

Kymen vaalipiiriä kiertäessään kaikki oli hyvin kurinalaista. Ihmiset istuivat hyvässä rivissä, veisattiin Kansainvälinen ja pidettiin puheita. Äänestäminenkin oli hyvin kurinalaista. Nykyinen poliittinen tilanne heijastelee sitä, että työväenliike on menettänyt otteensa työväenluokasta. Järjestynyt ja itsestään ylpeä tulevaisuusorientoitunut työväenliike on kadonnut ja nykyään tilalla on persu-meininki.

Rinteen hallituksen hallitusohjelmasta hän toteaa, että 75% työllisyysaste ja 4.8% työttömyysaste ovat lukuja, joita ei ole nähty 90-luvun laman jälkeen. Toimenpiteitä tähän ei luetella, vaan on jätetty asia työmarkkinaosapuolien päätettäväksi.

Heikki Pursiaisen mukaan ei voikaan olla toimivia toimia, jotka eivät vaikuttaisi joko ihmisten kannustimiin työllistyä tai yritysten kannustimiin työllistää. Hänen on hankala nähdä, mitä toimenpiteitä järjestöt keskenään saisivat aikaiseksi. Ohjelma ja julkisen sektorin rahoitus on rakennettu työllisyystavoitteen varaan, joten häntä hieman epäilyttää.

Sinänsä hän ei ole aiemmin hallitusohjelmia joutunut lueskelemaan, vertailukohta puuttuu, mutta läpinäkyvä rehellisyyden puute pisti silmään. Kertaluonteiset tulevaisuusinvestoinnit ovat tosi asiassa tavallisia menolisäyksiä. Niin oli ripoteltu ”investointitaikapölyä”, hän sanoo.

Ne eivät enää näy vuonna 2023 kun ovat muka päättyneet sitä ennen.

Ohjelmassa oli silti paljon hyvä ideoita ja merkittäviä politiikka-aloitteita. Oppivelvollisuuden jatkaminen, siitä voi keskustella, onko se paras tapa, mutta ainakin se on ihan oikea politiikkamuutos, hän pohtii. Ideoita on saanut heitellä, mutta taloudelliset realiteetit ovat tulleet pöytään myöhemmin.

Sipilän hallitus tuskin herättää monessa nostalgiaa, Heikki Pursiainen:

”Siinä oli hallitus joka oli olevinaan oikeistohallitus mutta ainoana tavoitteena oli menojen ja valtiontalouden sopeuttaminen. Mutta mitään päätöksiä sen suhteet että mitkä asiat ovat tärkeitä tai ei-tärkeitä ei tehty. Siellä leikattiin mistä helpointa oli, prosentti sieltä, kaksi prosenttia tuolta. Tuloksena oli tilanne, jossa ei leikattu esimerkiksi maataloustuista.”

”Minun mielestäni ihan taloudellisesti järjetöntä politiikkaa, että ei mietitä mitkä ovat prioriteetit.”

Se oli huonoa politiikkaa, että ihmisille syntyi käsitys että sosiaaliturva ja koulutus olivat ne mistä leikattiin. Ei ollut suunnitelmaa, ei säästetty muista menoista. Yliopistoleikkaukset olivat monella tapaa valitettavia. Ei niin, etteikö yliopistomaailmassa olisi varaa priorisoida paremminkin, hän näkee.

Kuitenkin monessa maassa voi nähdä valtiomiesmäisenä tekona sen että julkista sektoria pienennetään. Kunhan taustalla on selkeä aatteellis-poliittinen perusta: jokin asia ei kuulu julkisen sektorin tehtäviään, niinpä se lopetetaan.

Heikki Pursiaisen laskujen mukaan hallituksen kokoonpanossa liberaalit olivat harvassa, vaikka laskisi yhteen liberaalia talouspolitiikkaa ja arvokonservatismia ajavat. Kokoomuksessa on vähän kaikkea, siellä on liberaalit, konservatiivit ja bismarckilaiset sosiaalireformistit. Keskustapuolueella ideologinen kirjo on laaja ja persuilla ei ole ideologiaa joka olisi niin laaja-alainen että siitä voisi ammentaa muille politiikkalohkoille suosituksia, hän näkee.

Heikki Pursiaisen mukaan libertaarit erottaa valtavirran liberaaleista inhimillisen toiminnan ulkoisvaikutusten vähättely ja usko siihen että ne pystytään ratkaisemaan vapaaehtoisesti. Kun taas libertaariset sosialistit ajattelevat päinvastoin, että markkinataloutta ei koskaan mitenkään voida säätää niitä ratkaisemaan.

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen on käynyt Heikki Pursiaisen kanssa pitkää debattia, voiko sosialisti olla liberaali. Heikki Pursiaisen mukaan liberaali uskoo klassisiin vapausoikeuksiin ja omistusoikeuksiin.

Teivo Teivainen hänen tulkintansa mukaan lähtee ”haittaperiaatteesta” että kaikki ovat vapaita toimimaan kunhan eivät haittaa toisten vastaavaa vapautta. Omistusoikeus Teivo Teivaista tulkittuna voisi loukata tätä periaatetta.

Heikki Pursiainen vastaisi, että voiko liberalismi olla tällainen aksiomaattinen järjestelmä, joka on johdettavissa näistä aksioomista, hänen mukaansa ei. Se on poliittinen liike jossa ihmiset sanovat itseään liberaaleiksi ja heitä nimitetään liberaaleiksi. He ovat liberaaleja. Ja he itse ovat sitä mieltä, että omistusoikeus on tärkeä.

Teivo Teivaisen nimittämistä periaatteista ei voi johtaa mitään koherenttia ideologiaa, ne ovat siihen liian heikkoja, näkee Heikki Pursiainen. Omistusoikeus on Heikki Pursiaiselle tärkeä liberaalinen perinteen ja taloudellisen ajattelun yhdistelmänä. Siis miksi sosialisti ei voi olla liberaali kaatuu siihen, että poliittiset ja vapausoikeudet eivät voi käytännössä toteutua tilanteessa, jossa ihmisillä ei ole merkittävää määrää yksityisiä resursseja, joilla näitä oikeuksia ja vapauksia käyttää. Millä saat sanomasi perille?

Suomeen on Heikki Pursiaisen mukaan pesiytynyt ajattelumalli, että kun hyvinvointivaltio on vakuuttanut kansalaisensa vähän kaikkea vastaan, siitä aiheutuu kustannuksia, joka puolestaan oikeuttaa kontrolloimaan kansalaistensa käyttäytymistä. Pakottamaan heitä käyttäytymään tietyllä tapaa. Me katsomme toisiamme vain maksajina ja saajina.

Read more »

Mikkelistä europarlamenttiin, innokas ratsastaja huolehti Arkadianmäellä velallisista

By |

Mikkeliläinen SDP:n eurovaaliehdokas Satu Taavitsainen tippui näissä vaaleissa eduskunnasta, mutta on jo etsimässä itselleen uutta edustajan paikkaa europarlamentista.  42-vuotiaana hän sai näissä vaaleissa 5419 ääntä ja jäi täpärästi parlamentin ulkopuolelle, ollen vaalipiirinsä ensimmäinen varakansanedustaja sosiaalidemokraateissa.

Muuten hän toimii Satu Taavitsainen toiminnanjohtaja Etelä-Savon hyvinvointijärjestöjen tuki ry:ssä. Eduskunnassa ollessaan hän toimi puheenjohtajana Ulosottoon joutuneiden tukijat eduskunnassa -ryhmässä ja vpj:na vammaisasian yhteistyöryhmässä.

Eduskunnan valiokuntajäsenyyksien lisäksi hän on kaupunginvaltuutettu ja myös valtuustonsa varapuheenjohtaja sekä maakuntavaltuuston puheenjohtaja. Yksityiselämästään hän kertoo että lukee ja liikkuu, on aviossa ja perheessä on kolme peruskouluikäistä lasta.

Satu Taavitsainen taistelee köyhyyttä ja eriarvoisuutta vastaan. Brexit on opettanut Euroopalle kantapään kautta että EU:sta on tehtävä inhimillisempi ja kansalaisten kritiikkiä on kuunneltava:

Satu Taavitsainen: ”EU on yhtä aikaa arvoyhteisö, taloudellinen ja turvallisuusyhteisö, mutta sen tulisi olla enemmän myös ihmisten yhteisö.”

Esimerkiksi työttömyys, koulutuksen ja terveydenhuollon puutteet tuovat toivottomuutta ja voivat toimia kasvualustana vihalle. Tulo- ja varallisuuseroja on kavennettava, köyhyyttä poistettava ja työoloja on parannettava tekemällä ihmisistä kouluttautuneempia.

Satu Taavitsainen: ”Työntekijöiden oikeus liikkua Euroopassa maasta toiseen ei saa tarkoittaa ulkomaisten työntekijöiden hyväksikäyttöä halpatyövoimana.”

Hän jatkaa: ”Tahdon parantaa työntekijöiden työoloja, taloudellista toimeentuloa sekä turvata työehtosopimusten säilyvyys ja kehittäminen työntekijöitä kunnioittaen.”

Kauppasopimuksilla pitäisi turvata työntekijöiden, luonnon ja eläinten suojelu, Satu Taavitsainen: ”EU:n kauppasopimukset voivat tuoda suomalasille yrityksille kaupallista kasvua ja vahvistaa työllisyyttä.”

Näihin ei tule kuitenkaan lähteä silloin, kun toinen osapuolista ei välitä suojelusta. Rikkomuksiakin on voitava sanktioida.

Jos kauppa vapautettaisiin yksipuolisesti, seuraisi siitä että Euroopan markkinat avattaisiin tälle halpatuotannolle. On käytettävä hyvinvointinormeja ja edelleen parantaa niitä.

EU:ssa on mentävä sisulla ja suomalaisilla arvoilla suomalaisten hyväksi. On istuttava pöydissä, jossa käsitellään Euroopan sisäistä turvallisuuta, terrorismin ennaltaehkäisyä, verovälttelyä ja talousrikollisuuden kitkemistä.

EU:n pitää laittaa kansainväliset perintäyhtiöt ja pikavippifirmat kuriin. Laiton perintä on lopetettava. Pienituloisten ja pienyrittäjien ulosottoon laittaminen on lopetettava niin Suomessa kuin Euroopan tasollakin.

Itä-Suomen pitää saada kakusta osansa, sen olisi Satu Taavitsaisen mukaan saatava erityiskohtelu kun EU:n rahanjaossa. Sille on kirjattu erityisasema asutuksen ollessa harvaa, etäisyydet pitkiä ja kylmä ilmasto haittaa pysyvästi kilpailukykyä. Silti rahoitus on vuosien saatossa kaventunut, Satu Taavitsainen:

”Tilannettamme saa parannettua kunnostamalla tiet- ja rautatieyhteyksiä, lisäämällä koulutuspaikkoja sekä avaamalla Venäjälle uusi rajanylityspaikka Parikkalaan.”

Näihin tarvittaisiin rahaa sekä EU:lta että Suomen valtiolta.

Osaamista Itä-Suomella on annettava EU:n metsä- ja hiilinielupolitiikassa, Satu Taavitsainen: ”En vähentäisi metsähakkuita, koska puun käyttö on tärkeä työllisyydellemme ja ihmisten toimeentulolle erityisesti Itä-Suomessa.”

Maataloustuista pitää neuvotella tiukasti, ilman suomalaista maanviljelijää ei ole suomalaista ruokaakaan. Iso-Britannian EU-eroa ei saa maksattaa suomalaisilla maanviljelijöillä, koska on kyse myös huoltovarmuudesta.

On paikallaan ehkäistä ilmastopakolaisuutta ja Suomen tulisi ottaa isompaa roolia. Parantamalla paikan päällä ihmisten elinolosuhteita tarve Eurooppaan suuntautuvalle pakolaisuudelle vähentyy. Puhdas juoma- ja kasteluvesi Afrikassa ja Lähi-Idässä lisää Euroopankin turvallisuutta ja vähentää ilmastopakolaisuutta. Nälkä ja jano ovat liikkeellepanevia voimia.

Suomessa on osaamista sinisen biotalouden eli jätevesien puhdistamiseen käytettävän teknologian kehittämisessä. Puhdistettua vettä voi käyttää kasteluvetenä. Tälle on kysyntää ja se loisi Suomeen työpaikkoja.

Hyvää EU:ssa on, että se on tuonut rauhaa Eurooppaan, hänkin kulki teini-ikäisenä rauhanmerkki kaulassaan, aseiden myynti sota-alueille on loputtava. Rauha on tärkeämpi kuin raha.

Huonoa EU:ssa on, että se on ollut liian oikeistolainen talousasioissa ja vyönkiristyspolitiikalla on vaikeutettu suomalaisenkin hyvinvointivaltion perusasioita: varhaiskasvatusta, koulutusta ja sosiaali- ja terveydenhuoltoa sekä laadukasta vanhustenhuoltoa.

Read more »

Tasa-arvoisessa Suomessakin on oma erinomaisuuteensa uskova älymystö

By |

Vaikka Suomen yhteiskunnallinen maisema on tasa-arvon nimiin vannova, ei se tarkoita etteikö maassamme olisi eliittejä. Tätä tarinaa toitotetaan varsin aktiivisesti. Nämä eliitit voivat vaihdella valta-asemaa, läpäistä eri yhteiskunnan tasoja. Joku eliitti saattaa olla taloudellinen, joku poliittinen, joku kulttuurinen.

Suomalainen yhteiskunnallinen eliitti korostaa egalitarismia ja universalismia. Pintapuolisesti. Se saattaa olla silti yhtä vanhoillinen ja pinttynyt kuin autoritäärisemmin suuntautuneissa maissa. Jopa täysin samalla tapaa järjestynyt.

Vaihtuva eliitti on aina vallantahtoinen, halukas voittamaan uhkaavat vastavoimat, muut eliitit. Gramscilaiseen hegemoniaan pyrkiessään he voivat käyttää kaikkia keinoja kaihtamatta.

Oikeisto-vasemmisto -akselilla vaikutusvaltaisin eliitti vaihtelee. Välillä sensuroidaan kommunisteja, välillä äärioikeistoa. Alt-rightin nousu on nähty aika tyypillisenä ja perinteisenä tapana nostaa tietty intellektuaalinen eliitti valtaan.

Varsinkin mannermaisen filosofian, erityisesti ranskalaisten älykköjen kädenjälki ei ole kerännyt pelkkää ylistystä maailmalla. He ovat usein esittäneet varsin naiiveja mielipiteitä ihanteellisuudessaan. Mutta muistaneet korostaa omaa näkemystään ja vaikutusvaltaansa.

Sartre ja de Beauvoir vierailivat Neuvostoliitossa ja ainakin antoivat uskoa että uskoisivat aika täyttä pajunköyttä. Heille syötettiin vierailulla faktoja neuvostojärjestelmän toimivuudesta. Rivien välistä saatettiin sanoa, että ehkä se nyt ei ihan näin olisikaan.

Aikanaan tuli iso katumus, kun Neuvostojärjestelmä romahti. Silloin moni sanoi, että oikeasti eivät uskoneetkaan asiaansa. Tosin, sanoivat myös että ihanteellisuus olisi nyt kuollutta. Apologeetit pantiin anelemaan armahdusta.

Amerikkalaiset älyköt naureskelevat vanhan mantereen älyköille jotka tuntuvat tietävät kaiken kaikesta. Amerikkalaisilla on perinteisesti terve epäusko ihmisiin, jotka kuvittelevat olevansa muita ylempiarvoisia.

Kuitenkin älymystöillä molemmin puolin Atlanttia on paljolti samaa agendaa ja yhtymäkohtia, kritiikin lähde ja kohde ovat usein samat. Moni kritiikki onkin syntynyt itse anglosaksisessa maailmassa, jonka terä suuntautuu tyypillisesti Euroopasta Atlantin yli.

Aina yhteiskunnan ns. oikeaoppiset mielipiteet eivät synny alamaisten omasta päästä vaan ohjaillaan ylempää. Instituutiot kuten peruskoulu, lukio tai yliopisto ovat parhaita paikkoja päästä esittämään ja edistämään näitä mielipiteitä. Voi miettiä, miten haavoittuvainen tiedollinen monopoli on kaappaukselle.

Merkittävä ajattelija voi olla omalla erikoisalallaan vaikutusvaltainen ja silti yhteiskunnallisesti täysin pölhö. Matemaatikko Bertrand Russell on tästä esimerkki, hänen pasifismiaan ei jälkikäteen katsoenkaan ymmärretty.

Konservatiivihistorioitsija Paul Johnson kirjassaan Intellectuals pyrkii osoittamaan ristiriidan sen välillä, mitä älyköt puhuvat ja opettavat ja mitä he oikeasti tekevät yksityiselämässään. Kirja menee paikoin navan alle, mutta anekdoottisesti se on varsin tarkka. Tosin, se keskittyy tärkeiden hahmojen heikkouksiin.

Tässä joitain summittaisia nostoja.

Ranskan vallankumouksen jälkeen nousi sekularismi. Maallinen uskomusjärjestelmä korvasi uskonnollisen, sanoivat konservatiivit.

Jean-Jacques Rousseausta Paul Johnson sanoo että hän oli turhamainen, egoistinen ja riidanhaluinen persoonana. Myös kuitenkaan ei täysin asosiaalinen.

Paul Johnson toteaa, että hän oli perityypillinen vihainen nuori mies. Hän oli myös ensimmäinen, joka osasi kanavoida etuoikeutettujen oikeuksiin liittyvän kaunan. Tämä oli osin sattumaa, vaistonvaraista ja osin tarkoituksellista. Hän oli myös ulosannissaan suora jopa rujouteen asti. Jo nuorena hän halusi loistaa yhteiskunnassa.

Aika tyypillinen nuori nykyintellektuelli, siis.

Rousseau kirjoitti kasvatusoppaan Emile. Hän ei ollut kuitenkaan mikään loistava kasvattaja vaan hylkäsi lapsensa. Hän sanoi, että lapsien saaminen oli haitaksi hänen ajattelulleen, mihin hänellä ei ollut varaa. Miten lapsien metelöidessä voisi tehdä oikeita töitä, hän kysyi.

Rousseau ei kuitenkaan pitänyt itseään julmana, vaan sanoi että hänellä on rakkaus erinomaisuutta kohtaan, totuutta, kauneutta ja oikeudenmukaisuutta kohtaan. Hän piti makeana ja eloisana tunteena kun hän näkee jotain hyveellistä, antoisaa ja ihailtavaa.

Karl Marxista Paul Johnson toteaa, että Marxista ei koskaan tullut oikeaa akateemista tutkijaa, vaikka sellaiseksi halusikin. Raha-asioissa hän ei ollut loistava. Marx oli sanonut ahmivansa kirjoja, niin kuin tutkijan luonteelle sopii. British Museumissa Marx istui ja valmisteli kirjojaan pääomasta. ”Mutta syvemmässä merkityksessä hän ei oikeastaan ollut tutkija lainkaan tai tiedemies.” toteaa Paul Johnson.

Marx ajatteli laukovansa totuuksia, ei tutkinut niitä. Hän oli runoilija, toimittaja ja moralisti enemmän kuin mitään muuta. Varhaisessa runoudessaan hän sanoo kiljuvansa ”jättimäisiä kirouksia ihmiskunnalle.”

Myöhemmin Marx jatkoi kirouksiaan, odottaen hegeliläisen kriisin tulevan. ”Tuotantovälineiden keskittyminen ja työvoiman sosialisointi saavuttavat pisteen joka ei ole sovitettavissa kapitalistisen kuoren kanssa. Se räjähtää palasiksi. Kapitalistisen yksityisomaisuuden kuolinkellot soivat. Pakkolunastajat pakkolunastetaan.”

Henrik Ibsen saa kirjassa kunnian olla modernin draaman synnyttäjä. Vieläpä maassa, jossa ei käytännöllisesti katsoen ollut kulttuurikerrosta, Norjasta. Hänestä Paul Johnson toteaa, että hän kohteli elämänsä naisia varsin huonosti. Käyttäytyi heitä kohtaan varsin yksioikoisesti, jopa pilkaten.

Kun Leo Tolstoi kirjoitti Anna Kareninaa, hän kirjoitti ensin häilyvästä kurtisaanista joka muotoitui tarun sankarittareksi. Hänen ajattelunsa suurin epäonnistuminen oli talonpoikien asia. Venäjällä ei voinut omistaa maata tai talonpoikia, vaan ne kulkivat käsi kädessä. Tolstoi ei kyennyt päättämään suhtautumistaan tähän kysymykseen, vaikka hän pohti asiaa puoli vuosisataa.

Ernest Hemingway syntyi emersonilaisesti vaikuttuneeseen perheeseen Chicagon lähistöllä. Hänen vanhempansa olivat terveitä, tuotteliaita, tehokkaita, hyvin koulutettuja, monilahjakkaita ja hyvin sopeutuneita yhteiskuntaan. Näin ainakin he sanoivat olevansa. Protestanttiset vanhemmat piiskasivat lapsiaan säälittä ja sen jälkeen pakottivat heidät rukoilemaan ja anomaan jumalalta anteeksiantoa.

Thomas Sowell on afroamerikkalainen libertaari ajattelija, joka muun muassa ankarasti vastusti ns. positiivista syrjintää eli vaikka rotuperusteisia kiintiöitä korkeakouluihin.

Thomas Sowell on kirjoittanut kirjan Intellectuals and Society. Hänellä on aika yksioikoisen kielteinen suhtautuminen niin sanottuihin älyköihin.

Thomas Sowell sanoo, että äly ei ole samaa kuin älykkyys. Älyä on kyky käsittää ja ottaa käyttöön monimutkaisia ideoita. Älykkyys vähennettynä harkintakyvyllä on älyä. Viisaus onkin sitten jotain aivan muuta. Se on ymmärtämistä omasta rajoittuneisuudestaan omassa todellisuudessaan ja sitä, että päättelykyky on aina rajoittunutta.

Thomas Sowell toteaa että Leninillä, Stalinilla, Maolla ja Hitlerillä oli omat ihailijansa länsimaissa, vaikka he tappoivat ennätysmäärin omia kansalaisiaan.

Intellektuelli on intellektuelli ammatiltaan. Älykkö ei useinkaan ole lääkäri, insinööri tai vastaava, ikään kuin hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Vaikka kaikki edellä mainitut tarvitsevat paljon älykkyyttä, ammattitaitoa ja pitkää koulutusta.

Thomas Sowell ei väitä, että tietenkään Adam Smith ei koskaan perustanut omaa yritystään eikä Karl Marx koskaan johtanut gulagia. Ideoilla on kuitenkin oma voimansa. Intellektuellin työ alkaa ja loppuu ideoihin.

Ideamaailmassa suosittuja ideoita kuvataan monimutkaisiksi, innostaviksi, nyanssirikkaiksi tai edistyksellisiksi. Näitä pidetään arvossa eri tapaan kuin ideoita jotka ovat yksinkertaistuksia, poissa muodista tai peräti reaktionäärisiä.

Joissain tieteissä on mahdollisesti kokeellisesti todentaa jokin teoria paikkansapitäväksi. Näin ei aina ole. Se mitä älykkö pitää totena tietona, ei sitä aina välttämättä ole. Puhutaan mielipiteiden taistelusta jossa paras aina lopulta voittaa.

Thomas Sowell ihmettelee eritoten talouskeskustelun epäanalyyttisuutta.

Talouteen kaikilla on aina mielipide, tuntee teoreettista pohjaa tai ei. Hänen mukaansa Stalinin ”sosialismi yhdessä maassa” oli lähes identtinen ideana kansallissosialismin kanssa.

Karl Marx sanoi, että työväenluokka on vallankumouksellinen tai se ei ole mitään. Teatterikirjailija George Bernard Shaw puhui ihmisistä, joilla ei ole oikeutta olla olemassa eli työväestöstä.

Kehitetään ”ongelma”, johon on ”ratkaisu”. Tällä teoreettisella tasolla liikuttaessa tämä voi tarkoittaa lähes mitä vain.

Aikanaan sentään uskottiin, että seuraavalla sukupolvella olisi vähemmän mistä vapautua. Sosiaalinen edistys hiljalleen kuluttaa yhteiskunnan instituutioita kuten uskontoa tai perhettä.

George Orwell on sanonut, että: ”Jotkin ideat ovat niin hölmöjä että vain intellektuelli voi ne uskoa, koska kukaan tavallinen ihminen ei voisi olla niin hölmö.”

Read more »

Kryptovaluutat ja lohkoketjuteknologia voivat fasilitoida anarkismin uuteen nousuun

By |

Antti Hautamäki on vetäytynyt Jyväskylän professuuristaan. Tässä välillä hän on myös konsultoinut ajatuspaja Demoksen synnyttämisessä, ollut Nokian tutkimuskeskuksessa ja ollut Sitran tutkimusjohtajana.

Parhaillaan hän työstää englanninkielistä laitosta viime vuonna ilmestyneestä kirjastaan Näkökulmarelativismi ja pohtii anarkismin ja lohkoketjujen yhteyttä.

Hän on tutkinut kestäviä innovaatioita – miten voidaan luoda kestävää kehitystä ja otetaan sosiaalipuoli, ympäristö ja talous mukaan käsittelyyn. Hän on puhunut ekosysteemeistä jo pitkään, mutta alkuun ei kukaan vaikuttanut kiinnostuneelta. Nykyään se on innovaatiopolitiikkamme ja talouspolitiikkaamme ydinkäsitteitä.

Antti Hautamäki on opiskellut filosofiaa ja väitellytkin siitä. Kun hän 80-luvun lopulla valmistui dosentiksi, pääsi hän pitämään dosenttiluentoja, laajalla skaalalla. Hän piti näitä kymmenisen vuotta ja lähti ihan Freudin unientulkinnasta.

Yksi aiheista oli hyvinvointivaltion probleemat. Hän kirjoitti kiistakirjoituksen tapaisen kirjaan Hyvinvointivaltio ristiaallokossa, nimeltään Hyvinvointiyhteiskunta ilman valtiota, josta hän sai niskaansa uusliberaalin leiman.

Antti Hautamäki on pohtinut anarkismia: ”Minusta anarkismin vahvoja puolia on ehdottomasti yksilönvapauden kunnioitus, se viedään hyvin pitkälle. Anarkismiin liittyy se että valtarakenteet ovat tuhoisia ihmisille.”

Kun nämä kaksi aihetta yhdistyvät, syntyy horisontaalinen toimintamali, olla ikään kuin samalla tasolla – tehdä yhteistyötä ilman että kukaan ulkopuolinen määräilisi.

Siksi me saamme ajatella ja toimia vapaasti, sanoo Antti Hautamäki.

Kysymys valtion roolista on vaikea. Anarkokapitalismissa hyväksytään kapitalistinen järjestelmä minimaalisen valtion kanssa, libertaarisuus hayekilaisittain on jotain, mitä Antti Hautamäki arvostaa paljon.

Hayek filosofisena pohdiskelijana pitää tärkeänä informaatiota maailman ohjaamiseen mitä valtiolla ei ole. Eikä kukaan joka rupeaa suunnittelemaan ja ohjailemaan tule onnistumaan.

Ilman valtiota ei voi taasen vastustaa eriarvoisuutta. Mitä tehdä, eivät anarkistit koskaan kyenneet ratkaisemaan. Anarkistit Kropotkin ja Proudhon eivät olleet nähneet nykyaikaista kapitalismia tai hyvinvointivaltiota. Työläisten olot olivat raa’at ja he olivat täysin turvattomia. Anarkismi sai suuren kannatuksen työväenliikkeen piirissä, se mobilisoi ihmisiä lakkoihin.

Anarkosyndikalismi katsoi, että ammattiyhdistysliike pystyisi pistämään kampoihin kapitalisteille. Työläiset lähtevät itse liikkeelle. Valtion katsottiin puolustavan kapitalisteja, mikä ei ole kovin kaukaa haettua, Antti Hautamäki:

”Armeija ja poliisi kävivät mielenosoittajien, työläisten kimppuun, puolusti valtaapitävien omaisuutta ja tehtaita. Valtio näyttäytyi selvästi luokkavaltiona.”

Anarkismi lähti ratkaisemaan vapaina yksilöinä, kun tuli tarve leipää, tehtiin leipä. Kun tarvittiin vaatteita, tehdään vaatteita. Otetaan pellot ja tehtaat haltuun. Luodaan työpajoja. Oli osuuskuntamainen ajatus, että kun tehdään nämä asiat yhdessä, pärjätään ja ei tarvita loismaista omistajaluokkaa, joka ei tee mitään.

Tämä yhdistyy lohkoketjuihin ja kryptovaluuttoihin siinä, että voidaan tehdä yhteistyötä ilman yläpuolella olevia valvovia elimiä. Jopa ilman valtiota.

Tekniikka mahdollistaa sen, että vaikka ei tunneta toista osapuolta, voidaan käyttää turvallisia prosesseja, ilman välittäjiä kuten pankkeja. Samoin kuin työväenliikkeessä on unelmoitu. Tätä on myös alustatalous ja vertaistalous.

Voiko anarkistisia ideoita toteuttaa näin modernilla tavalla? kysyy Antti Hautamäki.

Liikkeenjohtamisen ja organisaatioiden tutkimuksessa on esitetty, että firmat eivät välttämättä aina tarvitse johtajia kun työntekijät itseorganisoituvat. Työyhteisötvoivat olla täysin autonomisia. Tämä näkyy nykyisessä startup-maailmassa, välttämättä ei enää tarvita hierarkkisia asetelmia.

Liike nyt – perustaja Mikael Jungner on sanonut Image-lehdessä että heidän liikkeensä on anarkistinen.

Digitalisaatio toi alustat joilla voi jakaa palveluksia, löytää asiakkaita, tehdä töitä ja käyttää osaamistaan ilman työnantajaa joka määräilee. Verkossa löytää asiakkaat ja voi hoitaa asiat siellä, rahastaakin. Kun lohkoketju-ajattelu vielä kehittyy, sen pohjalta voi toteuttaa moniakin sopimusjärjestelmiä, osapuolet voivat tehdä yhdessä asioita ympäri maailmaa.

Jokainen voi tehdä itsenäisesti ja silti luottaa että homma sujuu ja raha liikkuu reilusti ja turvallisesti.

Pankit on pakotettu tutkimaan kryptovaluuttoja, sen pelossa että heidän bisneksensä häviää. Konttoreita ei enää tarvita eikä allekirjoituksiakaan.

Hyvinvointivaltiotakin täytyy kehittää, ymmärtää Antti Hautamäki. Nykyisyydessä on paljon jäykkyyksiä ja pohjalla oleva universalismi tarkoittaa samaa kaikille, kustannuksia on paljon.

Antti Hautamäki: ”Voisiko ajatella että hyvinvointipuolellakin valtiokin voisi omaksua että se on enää iso superplatform joka katsoisi perään ja kehittää ihmisiä tukevia palveluja?”

Anarkismiin hän on löytänyt uuden mielenkiintoisen polun ”universal basic assets” – ajattelusta. Perustulo on yleinen tulo kaikille, rahanjakojärjestelmä. Se on kuitenkin vain rahaa. Elämä menee rahapulassa, se auttaa kyllä selviämään. On pohdittu, mitä voimavaroja (”assetteja”) pitäisi ihmisillä olla että he itse voisivat tehdä jotakin.

Oodi-kirjastoa Antti Hautamäki käyttää esimerkkinä. Sieltä löytyy tietokone, ompelukone, 3D-printteri, väritulostin, musiikin editointilaitteet ja pelihuoneet, joissa voi pelata tietokonepelejä.

”Assetit” voisivat olla julkinen palvelu. Yksi merkittävä voisi olla toimi- ja työtilojen tarjoaminen. Antti Hautamäen taiteilija-poika kamppailee saadakseen hyvän ateljeen ja maksaakseen sen vuokrat. Jokainen taiteilija tarvitsee edullisen työtilan.

”Assetit” voisivat tarkoittaa myös tietokonetta, tekoälyjärjestelmiä, vapaata dataa, pääsyä verkkoon. Tai käsityön- tai kirjontataitoja, joilla toimia yhteiskunnassa ja tehdä toimeentulonsa. Tämä toimisi vaikka jos ei olisi työnantajia vaan vaikka pelkkiä robotteja.

”Universal basic asset” voisi olla vaikka ”perusvara”, sanoo Antti Hautamäki.

Julkinen hallinto tarjoaisi tämän perusvaran, opastaisi sen käyttöön, fasilitoisi ihmisten tekemistä.

Työstäkieltäytyjät Suomessa pitävät oikeutenaan kieltäytyä töistä, alentavista järjestelmistä, huonoista ”paskaduuneista”. Pontus Purokurun Avaruushomoluksuskommunismissa luotaisiin runsautta, abundaarisuutta. Tämä ei silti voisi tapahtua ilman valtiota, näkee Antti Hautamäki.

Kommunismi anarkistisena verkostona on eri asia kuin neuvostojärjestelmän epäonnistunut versio, joka tukeutui valtioon. Se oli diktatuuri ja vallasta kiinnipitämistä.

Anarkismin maine kärsi pomminheittäjistä ja kuninkaiden ja yritysjohtajien murhaajista. Se alkoi tarkoittaa terroria ja pelonlietsontaa. Pääteoreetikot olivat äärimmäisen rauhantahtoisia ja sanoisivat kaikesta tästä irti. Teon politiikka tarkoitti tekoja, terroritekoja.

Kropotkin näki, että tuotantolaitoksen otetaan haltuun, pakkoluovutetaan. Työläisten kommuunit alkaisivat pyörittää niitä. Poliittisiin puolueisiin ei vieläkään uskota, ei ehkä pidetä ryhmistä yleensäkään, joissa olisi johtaja ja samanmielisyyden pakko.

Marxilainen liike on puhunut puolueen kaadereiden etujoukosta, joka junailee asioita ja pakottaa ihmiset mukaan.

70-luvulla marxilaisissa piireissä liikkuessaan Antti Hautamäki ihmetteli, ettei historiaa ollut käyty läpi. Anarkistit olivat myös työväenliikkeen kärkihahmoja ja heitä oli miljoonia. Marxilaiset vallan saatuaan alkoivat puhdistaa liikettä anarkisteista, Venäjällä, Meksikossa, Espanjassa. Lenin oli aluksi hiukan kahden vaiheilla. Stalin määräsi puoluekommunistit vastustamaan anarkisteja Espanjassa, mikä heikensi fasisminvastaista rintamaa.

Read more »

Uudenmaan Piraatti-pj. Riikka Nieminen arvostelee taksiuudistusta, kokemusasiantuntijana pyrkii kertomaan miten hoito pitäisi järjestää

By |

Uudenmaan Piraattien puheenjohtaja Riikka Nieminen tekee töitä kokemusasiantuntijana. Eli kertoo omalta osaltaan kroonisesti sairaan ja vammaisen naisen arjesta.

Hän toimii työryhmissä ja kouluttajana pyrkien parantamaan palveluita oman kokemustietonsa pohjalta. Kyseessä on kasvava ala, nyt on havahduttu asiakasosallisuuden tärkeyteen ja merkitykseen, hän sanoo. Riikka Nieminen kouluttaa myös uusia ammattiin.

Hän on itse kuntoutunut useista psykiatrisista sairauksista ja krooninen kipu on invalidisoinut hänet.

Riikka Nieminen on ollut mukana kehittämässä lakeja ja palveluita ja on edustamassa neuvottelutilanteissa vammaista asiakasta, Riikka Nieminen: ”Se arki ei muuten tule aina näkyväksi niille ketkä asioista suunnittelee.”

Nykyään Riikka Nieminen kirjoittelee blogeja mm. henkilokohtainenapu.fi -sivustolle, jonka työryhmässä hän myös oli. Lisäksi hän kouluttaa lääkäreitä miten kohdata itsetuhoinen potilas, koska niin vaikeaa tilannetta ei aina osata kohdata. Tämä on selvinnyt hänelle THL:n kansallisessa itsemurhien ehkäisyn työryhmässä, jonka jäsen hän on.

Hän on sitä mieltä, että asiakkaan osallisuutta ylipäänsä pitäisi lisätä, muuallakin kuin vain terveyspuolella. Taksiuudistus oli hänen mukaansa täysi susi. Sitä tehdessä olisi pitänyt kysyä Taksiliitolta tai kuljettajilta, mitä he olisivat toivoneet, niin olisi päädytty parempiin lopputuloksiin.

Riikka Nieminen: ”Usein jos joku insinööri ylhäältä käsin päättää suunnitella meidän talouden uusiksi, ne ovat surkeasti suunniteltuja juttuja, kun eivät välttämättä tule käyttöön tosielämässä. Jos palvelutkin ovat sellaisia, että niitä ei kunnolla oteta käyttöön niin silloin on lyöty rahat hukkaan.”

Taksiuudistuksen jälkeen hän on saanut huonompia palveluita. Ennen hän saattoi lähteä rollaattorinsa kanssa, ottaa taksi ja lähteä kotiin. Mutta nyt villit taksit eivät vastaanota vammaispalveluiden myöntämää maksukorttia. Eikä rollaattorin kanssa voi oikein etsiä sellaista taksia kulkemalla autojen väleissä. Hän joutuu kävelemään taksiasemalta kauemmas ja tilata taksin siihen.

Heikommassa olevien palveluita on siis kavennettu ja samalla tiukentunut hintakilpailu vei Kela-kyytejä ajavat kuskit. Sairaalassa voi tosi sairas joutua odottamaan tunteja kyytiä kotiin.

Ylipäänsä sellaiset palvelut jotka koskevat kaikkien huonoimmassa olevia ihmisiä pitäisi jättää rauhaan.

EU-tasolla on säädetty hankintalaki, jossa on pakko kilpailuttaa suurempia hankintoja. Siinä sanotaan, että heikommassa asemassa olevien palveluita, kuten vammaispalveluita, ei tarvitse kilpailuttaa. Toki, koska se aiheuttaa suuremmat kustannukset, jos potilaat joutuvat huonompaan kuntoon, kuten vaikeasti vammaisille voi käydä uudessa ympäristössä.

Köyhiä kannattaa taloudellisesti tukea. Tutkimustulokset näyttävät, että muuten terveyspalveluiden kustannukset vain nousevat. Eli se tulee yhteiskunnalle vain kalliimmaksi.

Jos opiskelijoilta leikataan neljäsosa, ei se tuota hyvinvointia. Opinnot vain pidentyvät ja opintorahoja maksetaan pidempään jos opiskelijat joutuvat samalla käymään töissä.

Riikka Nieminen: ”Tuntuu, ettei näitä ajatella kokonaisuuksina, olen sitä itse ihmetellyt.”

Vaikka vaikutuksenarviointi on vaikeaa, pitäisi kokonaisuus huomioida. Riikka Nieminen on käynyt mm. Peijaksessa ja Herttoniemessä arvioimassa leikkaussalien käyttöä kokemusasiantuntijan näkökulmasta.

Peijaksessa voitaisiin henkilökunnan mukaan leikata kolmessakin vuorossa, mutta työntekijöitä ei ole rahaa palkata. Samalla ihmisiä pidetään sairaslomalla odottamassa leikkausta kolmesta kuuteenkin kuukautta. Ei se ole ilmaista, siltä ajalta maksetaan sairaslomakorvausta, Riikka Nieminen:

”Tuollaisissa on aina isot syrjäytymisriskit, koska voi olla määräaikaisia työsopimuksia, jotka kerkiävät katketa sillä aikaa kun olet saikulla odottamassa leikkausta.”

Sote-uudistus pitäisi tapahtua valtion ohjauksessa. Markkinaohjaus ei voi toimia aloilla, missä on kyse ihmisten välttämättömästä hyvinvoinnista. Samalla budjetilla pitäisi tehdä voittoa.

Suomessa on jo hyvät sairaalat ja laitokset. Yksityistämisessä ei ole tolkkua kun erikoissairaanhoidon puoli ja parhaat tutkimusvälineet ja -laitteet löytyvät julkiselta sektorilta, Riikka Nieminen: ”Meille on vain myyty tämä mielikuva että yksityiseltä puolelta saa nopeasti palvelua, todellakin saa koska rahalla saa. Mutta jos olisi sama raha tarjota terveysasemalle, ei se olisi nopeampi mitenkään.”

Maakunnatkin olisivat ihan tervetulleita. Riikka Niemiselle koitettiin myydä reformia sillä, että maakunta voisi kilpailuttaa samalla isomman erän niin saataisiin erilaisempia apuvälineitä. Hän epäilee, että kävisikin niin että halutessaan omanlaisena rollaattorin hän saisi samaa kuin kaikilla. Se pilaisi yksilöllisen hoidon mahdollistamisen täysin.

Kilpailutusta ei oikein osata tehdä, se on arka ja vaikea kohta. Usein suositaan isoja firmoja pienyrittäjien sijaan. Jos pystyttäisiin määrittelemään paremmin kilpailuehtoja, niin siinä voisi olla tolkkua.

Maakuntien hallinnossa käytettäisiin suurin osa rahoista kuitenkin sote-palveluihin, josta mielenterveyspalvelut syövät ison osan.

On arvioitu, että tulevissa sukupolvissa kolmasosa jäisi työelämästä eläkkeelle mielenterveyssyistä. Miksi hankkia ulkomailta työvoimaa kun omistakaan ei huolehdita, kysyy Riikka Nieminen.

Mielenterveyspooli on tehnyt kansalaisaloitteen terapiatakuusta, jossa Riikka oli mukana kokemusasiantuntijana. Esimerkiksi vammaiset eivät pääse tällä hetkellä terapiaan, he ovat väliinputoajaryhmä, koska heitä ei voi katsoa kuntoutettavan työelämään.

Piraatit ovat puhuneet perustulon puolesta jo vuosikymmenen. Uudellamaalla on laskettu, että yksinasuva voisi saada noin 1000 euroa puhtaana käteen, sisältäen asumistuen. Itse asumistukijärjestelmä on sairas ja siihen pitäisi puuttua, sanoo Riikka Nieminen. 60% suomalaisista nostaa asumistukea, se on suoraa tulonsiirtoa omistajayhtiöille.

Kunnat myös hyödyntävät asumistukea, ei pidetä enää omia asuntoja vaan vuokrataan. Asunnottomia siirretään harkinnanvaraisesti yksityisille, kunta saa asumistuen.

Palkat ovat suunnilleen pysyneet samalla tasolla, mutta asumiskustannukset ovat tuplaantuneet kymmenessä vuodessa. Asumistuki ei muutenkaan kannusta asumaan ekologisesti samassa taloudessa.

Riikka Nieminen ei ole laskeskellut mahdollista äänimääräänsä, vaan omien sanojensa mukaan heittäytynyt tähän täydellä sydämellään, puheenjohtajana myös vähän muidenkin kampanjoihin.

Piraateissa häntä kiinnosti avoimuuden politiikka ja yhdenvertaisuuden korostaminen. Vammaissilla on aika vähän jalansijaa yhteiskunnassa. Edesmennyt Kalle Könkkölä olisi tarpeen. Vähemmistö tarvitsisi edustajan eduskuntaankin.

Puoluetuki sorsii pienpuolueita. Sitä maksetaan vain eduskunnassa oleville puolueille,  hieman yli 13 euroa per äänestäjä kun muualla Euroopassa keskiarvoisesti 3.5 euroa per äänestäjä. Puolueet kuitenkin elävät näkyvyydestä.

Riikka Nieminen toivoisi että ihmiset äänestäisivät enemmän omannäköisiään ehdokkaita eivätkä aina pelaisi vaalipelejä.

Read more »

Tuomas Nevanlinna kertoo miksi vasemmisto ja miten siitä eteenpäin

By |

Tuomas Nevanlinna on tehnyt työkseen paljon erilaista, lähinnä kulttuurin alalla. Hän on toiminut Nuoren voiman päätoimittajana, toiminut toiminnanjohtajana Kriittisessä korkeakoulussa ja toimii tällä hetkellä Taideyliopistossa kirjoittamisen ja filosofian tuntiopettajana. Lisäksi hän teki Tukevasti ilmassa -radio-ohjelmaa viisitoista vuotta Radio Helsingissä Jukka Relanderin kanssa.

Nevanlinna sanoo olleensa 30 vuotta kulttuurialan silpputyöläinen. Vaikka hän ei ole ollut koskaan akateemisessa virassa, sanoo hän aina mieltäneensä kuuluneen ”näkymättömään akatemiaan, sillä hän on pyörinyt erilaisissa opinto- ja lukupiireissä ja ollut aktiivinen Tutkijaliitossa.

Nevanlinna syntyi Helsingissä mutta asui nuoruutensa Pohjois-Tapiolassa. Hän ei ole ollut Vasemmistoliitossa aktiivinen ennen kuin hänet pyydettiin kesällä ehdokkaaksi. Puolueen liepeillä hän on kuitenkin pyörinyt; muun muassa hänen ensimmäinen kolumnipalstansa oli Kansan Uutisissa.

Nevanlinna sanoo olleensa vasemmistolainen noin 12-vuotiaasta asti, vaikka sen muodot ja sisällöt ovat toki vuosien varrella vaihdelleet.

Vihreät eivät ole häntä varten puolueen kirjo on liian laaja. Vihreä liike muotoiltiin 80-luvulla muotoilun työväenliikkeen ja 70-luvun vastapainoksi. Sen oli tarkoitus olla uusi avaus — ja sinänsä ihan tervetullut, sanoo Tuomas Nevanlinna. Vihreiltä kuitenkin puuttuu työväenliikkeen perintö, usein hyvässä mutta myös pahassa. Sen seurauksena se tukeutuu liiaksi kulutusindividualismiin.

Demarit operoivat ajattelussaan kahtiajaolla valtioon ja markkinoihin. Sen sijaan kansalaisaktivismi ja vaikkapa yhteismaa-tyyppinen problematiikka demareilta puuttuu. Se on valmiiksi järjestäytyneen työväestön ja valtiosääntelyn puolue.

Vasemmistoliitto paaluttaa jäljelle jäävän.

Tuomas Nevanlinna sanoo vaalikoneissa näkyvänsä arvoliberaalina, mutta siihen yhteydet liberalismiin sitten jäävätkin. Liberalismi pysähtyy ajatukseen yksiltyisestä omistuksesta ja yksilön edustamisesta. Sosialismin ongelma on sidos valtioon – se  merkitsee julkista tai valtiollista omistamista, ei niinkään yhteisomistusta, mikä on kommunismin vanha idea: ”Kommunismin suuri ongelma kuitenkin on tietty reaalisosialismin historia, termistä on tullut liki mahdoton käyttää sen jälkeen. Muuten kommunismi tuntuisi näistä termeistä melkeinpä lähimmältä.”

Kun nykytalous on organisoitu markkinoiden kautta, ei sitä voi äkkiväärästi vastustaa tai kumotakaan, mutta ei tämä ole mikään lopullinen horisontti millekään. Vihreät ja vasemmisto pyrkivät erottelemaan markkinatalouden ja kapitalismin: ”Sehän on puolipitkällä tähtäimellä ihan sympaattinen idea, mutta ei radikaalisti eli juuriin tai pohjaan saakka ajateltuna pidä sekään.”

Tuomas Nevanlinna kuitenkin pitää mainitsemisen arvoisena ajatuksena jo sitä, että työläiset voisivat olla osakkaina yrityksissä joissa ne työskentelevät.

Hän pitää vasemmiston tärkeimpänä ajatuksena kuitenkin yhdenvertaisuutta.  Marxille tasa-arvon rajoittuneisuus oli siinä, että se merkitsee tavaranomistajien tasa-arvoa, mikä on väkisinkin muodollista. Kommunismi olisi tasa-arvon tuolla puolen, jossa kaikkia mitataan erilaisella mitalla.

Kampanjateemoistaan  ensimmäisenä Nevanlinna pitää työelämän muutosta, hän on kultturialan sekatyöläisenä nähnyt sen valo- ja varjopuolet. Lisäksi hän puhuu koulutuksesta, sivistyksestä ja tieteestä.

Yksi tärkeä teema on myös sote. Kun ajatellaan parlamentaarista politiikkaa ja lainsäädäntöä, ei sitä voi sivuuttaa, Nevanlinna sanoo.

Yritysten rooli sotessa on ongelmallinen. Toimijoina voi olla järjestöjä, säätiöitä, yhteiskunnallisia yrityksiä, jotka eivät tavoittele voittoa. Jopa pienyrityksiä kuten pariskunnan vetämiä hoivakoteja.

Ongelma on se, miten pelkkään arvonlisäykseen tähtäävät hoivayritykset pidettäisiin hoiva-alalta ulkona. Esimerkiksi peruskoulutuksessa voittoa tavoittelevat yritykset eivät olla järjestäjinä ja saman periaatteen pitäisi voida vallita hoiva-alallakin.

Kun Sipilän hallituksen hallitusohjelman ensimmäisiä linjauksia katsoo, ovat ne ihan kannatettavia. Puoli vuotta sen jälkeen tehtiin maakuntauudistus ja soten yhtiöitetty markkinamalli, lausuntokierroksestakin tuli liian iso kakku. Eli uudistus ei törmännyt pelkkään perustuslakiin. Enää ei keretty tekemään uudistusta yhdellä hallituskaudella.

Maakunnille pitäisi saada verotusoikeus. Yhtälö, jossa julkinen toiminta on periaatteessa vastuussa, mutta että niille olisi annettu ylhäältä budjettikuri, ei voi toimia. On yhteisymmärrys, että sote-vastuualueita pitää suurentaa. Sipilän hallituksen uudistuksessa oli ongelmana, että alueiden vastuulle tuli muitakin vastuista kuin sote.

Tuomas Nevanlinna näkee, että tilanne on vielä auki. Uudistusta yritettiin saada läpi uutena aluehallinnollisena mallina, mutta monet tyytyisivät kuntayhtymä-tyylisiin kuvioihin.

Nevanlinna näkee, että vasemmisto on suurin piirtein viimeiset 30 vuotta ollut varsin negatiivisen puolella. Se on jäänyt puolustuskannalle, kun hyvinvointivaltiota alettiin nakertaa ja reaalisosialismi romahti. Työväenliikkeen suuri hegemoninen voima yhteiskunnassa väheni.

Hyvinvointivaltion niin kutsuttuina kulta-aikoina kommunistitkin ajattelivat usein, ettei Neuvostoliitto ole mikään ihannevaltio. Laajalti uskottiin, että hyvinvointivaltiolla olisi edessään suuri tulevaisuus. Tommi Uschanov kirjassaan Hätä on tarpeen esitteli herkullisia esimerkkejä 60-luvulta, jolloin uskottiin kaikkien ongelmien olevan ratkaistavissa. Tämä kantoi yli poliittisten erimielisyyksien, saatettiin olla eri mieltä millaisella politiikalla tämä tapahtuisi, mutta optimismi oli suurta.

Tuomas Nevanlinna: Jos ajatellaan maailmankatsomus-marxismia, vanhaa kertomusta siitä kuinka kapitalismi tulee korvautumaan sosialismilla ja kommunismilla, tosiaan hyvinvointivaltio-optimismia ja niin edelleen, tällaista ei enää ole.”

Neuvostoliiton kautta sosialismilla ja kommunismilla oli jonkinlainen sidos kosketeltavaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Myös käänteinen: etsittiin ”toisenlaista sosialismia kuin Neuvostoliitossa”. Tätäkin ajatusta reaalisosialismi piti yllä. Nyt se on kadonnut ja siksi tarvitaan utooppista ajattelua. Vasemmistolaisesti suuntautuneiden toiminnan olisi orientoiduttava  tavoitteisiin, jotka ovat intoa ja toivoa herättäviä, eivätkä perustu pelkästään katastrofin välttelemiseen tai räksyttämiseen globaalista kapitalismista ja uusliberalismista.

Marxilla oli ristiriitainen suhde utooppiseen sosialismiin. Yhtäältä se oli yksi hänen ajattelunsa päälähde. Hän piti sitä tieteellisen sosialismin varhaiskylvönä, varhaisvaiheena. Se kärsi kuitenkin historiallisuuden puutteesta, koska siinä esitettiin vain malleja, jotka voitaisiin sitten onnelana toteuttaa jossain. Historiallinen ja poliittinen puoli sivuutettiin, sanoo Tuomas Nevanlinna.

”Toisaalta utooppinen sosialismi oli teoreettisesti puutteellista. Kapitalismia ei ajateltu pohjaan saakka, joten jäätiin kiinni sen ristiriitoihin. Ajateltiin, että voidaan korjata siitä joku puoli ja sitten kaikki olisi tasapainossa, vaikka tosiasiassa jouduttiin mahdottomiin yhtälöihin. Nykyaikainen esimerkki voisi olla kapitalismi ilman kasvua tai jotain vastaavaa.”

Kapitalismista ei voi poistaa elementtiä, joka siihen vääjäämättä kuuluu. Kilpailu, kasvu ja kasaantuminen ovat rakenteellisia asioita.

Tuomas Nevanlinnan mukaan poliittinen toiminta ei olen sen luonteista, että sen tavoitteet voisi hakata kiveen etukäteen, sillä itse toiminta avaa aina uusia mahdollisuuksia. Tavoitteet muuttuvat ja se mikä näyttäytyy mahdollisena, muuttuu. Avautuu uutta.

Kun vallankumous pantiin Marxin nimiin ja neuvostoprojekti kaatui, katosi koko historianfilosofinen optimismi ja ajatus siitä, että historia on meidän puolellamme. 1800-luvulla Lontoon porvaritkin rakensivat salakäytäviä vallankumouksen varalle, sen piti olla vääjäämättä tulossa. Eikä kapitalismi silloisessa muodossaan olisikaan kestänyt!

Hyvinvointivaltio perustui aika merkittävästi Neuvostoliiton aiheuttamaan pelkoon. Oltiin valmiita tekemään luokkakompromisseja länsimaissa. Oli voima, minkä kannattelemana vaatimuksia voitiin esittää ja osiin suostuttiinkin.

Valtaan pääsi uusliberaali hajota ja hallitse -politiikka. Ns. kolmannen tien sosiaalidemokraatit 90-luvulla vakiinnuttivat ja normalisoivat monet uusliberaalit aloitteet. Nyt ollaan päädytty samaan tilanteeseen kuin ennen Marxia. Tuomas Nevanlinna: ”En silti tarkoita sitä että tulisi uusi Marx, yksi uusi teoria.”

Marx tarjoaa silti kritiikin. Esimerkiksi sellaista utooppista ajattelua kohtaan, jossa yritetään esittää toteutettava malli tai pohjapiirustus uudelle yhteiskunnalle. Pikemminkin poliittinen mielikuvitus tarvitsee käyttövoimakseen jatkuvaa keskustelua toisenlaisesta maailmasta.

Mainstream-media ja liberaali ideologia pitää yllä itsestäänselvyyksiään yksilöstä, taloudesta ja maailmantaloudesta. Ne on sementoitu maailmankaupan sääntöihin ja Euroopan unioniin.

Pitäisi aina poliittisessa keskustelussa muistaa mainita että asiat voisivat olla toisinkin. Pitäisi voida mainita, kuin sivumenne, ettei tiettyä ongelmaa ehkä olisi, jos työläiset omistaisivat tuotantolaitokset. Tai, kuten jälkikeynesiläiset opettavat, että jos Suomi olisi rahapoliittisesti suvereeni valtio, velka ei olisi mikään ongelma.

Kaikkea tätä ei tarvitse aina kirjata puolueohjelmaan tai edes nostaa siitä sen kummempaa meteliä. Tulisi esittää tällaista instant- tai toisen suupielen utopismia. Vihjata, että kehikko ei ole itsestään selvä, voitaisiin orientoitua aivan toisinkin.

 

Read more »

Newsadoon tehtävänä on tehdä journalistinen sisältö jälleen kaupallisesti kannattavaksi

By |

Itävaltalainen yritys nimeltä Newsadoo on yrittämässä tehdä journalismia jälleen taloudellisesti kannattavaa. Isot toimijat netissä kuten Facebook tai Google ovat kaapanneet mainosmarkkinat itselleen. Painettu lehdistö seuraa levikkiensä suoraa pudotusta ja toimituksellisen sisällön siirtymistä nettiin.

Newsadoo käyttää uutisten valikointiin kielianalyysia. Algoritmiperustaiset sosiaalisen median jätit kuten Facebook tai Google toimivat sen mukaan, miten sisältöä jaellaan yhteisössä ja miten sisältöä klikkaillaan, näitä algoritmit sitten suosivat. Moni otsikko houkuttaa lukijaa, “Et ikinä usko, mitä..”

Newsadoo aloitti kolme vuotta sitten luodakseen digitaalisen liiketoimintamallin, sillä lukijoiden huomio on mennyt applikaatio-pohjaisille yrityksille kuten Youtube, Netflix tai Fortnite tietokonepelejen saralla.

Newsadoon viestintäpäällikkö Johannes Knierzinger: “Media menettää lukijoiden huomion, joten kilpailija ei olekaan enää julkaisija naapurissa joka raportoi samasta aiheesta. Kilpailu syntyy jo ennen tätä, kun kilpaillaan huomiosta.”

Isot yritykset kuten Google ja Facebook tekevät käytännössä myös toimitukselliset päätökset, jotka olivat ennen toimituksessa ihmisen tekemiä.

Johannes Knierzingerin mukaan monet ongelmat, kuten valemediat, uutisten huono laatu ja mediatalot, jotka tuottavat väärää todellisuuskuvaa, ovat tämän seurausta.

Newsadoo halusi tehdä henkilöllistetyn uutislehden, joka on kokonainen ekosysteemi lukijalle. Että voi päivittäisen uutiskululutuksensa tehdä samalta alustalta ja luottaa aina julkaisijaan. He sanovat Newsadoon olevan “eurooppalainen julkaisijavetoinen aloite”. Sen perustehtävä on kaupallistaa journalistista sisältöä uudelleen. Tämä pitää kuitenkin tehdä myös oikealla tavalla.

Alusta käyttää tietoja kuten relevanssi, sisältö, sijainti, tunnetila, aika ja artikkelin muoto. Näitä vertaillaan lukijan mielenkiinnon kohteisiin ja omaan profiiliin.

Taustalla pyörivää ohjelmaa Johannes Knierzinger kehuu erinomaiseksi.

Yritykset kuten Audi ovat olleet kiinnostuneita, sillä he haluaisivat tuoda tämäntyylisen uutistuotannon autoihinsa. Skype, Samsung, MTV ovat kaikki neuvottelukumppaneita Newsadoolle.

Joskus on hiukan vaikea asettaa tuotteille hintaa, kun julkaisualusta on ilmainen ja se voi levitä maailmanlaajuiseksi. Jos Newsadoon käyttäjä haluaa katsoa maksullista sisältöä, hän maksaa pari euroa kuussa. Vaihtoehtoisesti julkaisija voi määrittää sisällölleen hinnan. Noin 60% tuotoista menee julkaisijalle ja 40% jää Newsadoolle.

Newsadoo analysoi artikkelin ja paketoi sen sisällön mukaan. Kuluttaja näkee kaikki lähimmät sisällöltään vastaavat artikkelit. Koko uutisvirta Newsadoossa on kuitenkin henkilöllistettyä, jolla välttyy eräänlaiselta “filtterikuplalta”.

Newsadoo ei ota vastaan kaikkia julkaisijoita, vaan vain kaikkein luotettavimmat. Joskus tule päivä vastaan, jolloin päätetään voiko julkaisuja jatkaa alustalla. Yksi sopimuksen ehdoista on, että julkaisija ei saa esittää todellisuudesta vääristävää kuvaa eli valeuutisia. Tällaisen julkaisijan sisäänpääsyn alustalle voi estää ennakkoon.

Johannes Knierzinger: “Sisällön lisääminen on tehty aina manuaalisesti, kun hyväksymme kaikki julkaisijat, joten olemme myös eräänlainen laadun portinvartija.”

Johannes Knierzinger sanoo, että saadakseen sisältöä alustalle, pitää soittaa hänelle ensin, sen jälkeen on monia teknologisia tapoja lisätä sisältöä alustalle. Printtimediaa voi aina digitalisoida, videoklipitkin kelpaavat. Koko prosessi vie noin tunnin.

Tällä hetkellä julkaisijoita on noin 450. Yritys lähti ensin kasvattamaan lähteiden määrää saadakseen kriittisen massan ennen kuin palvelu avataan kuluttajille.

Aivan samanlaista palvelua ei tarjoa kukaan, vaan vain osa-alueilla kuten Google Music musiikkissa. Johannes Knierzinger sanoo, että ehkä muut eivät ole olleet tarpeeksi rohkeita. Alkuun palvellaan eurooppalaista markkinaa alkaen pääkielistä. Aikanaan tulee mukaan myös Euroopan syrjäalueet kuten Suomi.

Read more »

Määrittelemällä omistusoikeus ihmiseen olisi kuin pelaisi orjapeliä

By |

Nicholas Vrousalis on poliittisen filosofian tutkija Leidenin yliopistossa Hollannissa. Hän on tutkinut libertaarisen sosialismin nimellä kulkevaa aatesuuntaa. Hänelle libertaarinen sosialismi on vähän sama kuin libertaarinen kommunisti tai tietty vasemmistoanarkismi.

Libertaari on hänelle sellainen, joka allekirjoittaa väitteen itseomistuksesta. Jos yksilö ei omista itseään, vaan on jonkun toisen omistuksessa, on hän orja. Nicholas Vrousalis ei tätä näkökantaa allekirjoita täysin.

Hänen mukaansa libertarismissa on tärkeintä vahvat yksilönoikeudet, jotka suojaavat yleensä valtiota mutta myös pääomaa vastaan. Yksilön on päätettävä itsestään, hallinnoitava itseään, oltava autonominen. Tätä oikeutta rikkovat sekä valtio että joissain tapauksissa myös pääoma.

Nicholas Vrousalis kommentoi vallan ja pääoman eroa: “Jos olet sitä mieltä että vapaus on omista asioistaan päättämistä, että sinua ei häiritä, mieluummin vaikka niin että toiset ihmiset eivät omista valtaa sinuun eivätkä kontrolloi sinua, päättää elämästäsi – silloin molemmat sekä valtion että pääoman rikkomukset ovat ongelma.”

Tämä rajoittaa vapautta. Kun valtio määräilee, se loukkaa autonomiaa ja vapautta, näkee Nicholas Vrousalis: “Kun pomosi tulee luokseksi ja sanoo, että tee näistä materiaaleista tässä ajassa tällaista tuotetta, niin mielestäni se on myös rikkomus vapauttasi kohtaan, silloin vastustus valtiota ja pääomaa kohtaan yhtenevät.”

Oikeistolibertaarit jotka uskovat itsensäomistamiseen, näkevät että yksilöillä on oikeus omaan henkilöönsä ja kykyihinsä. Ongelmat syntyvät, kun määritellään omistusoikeuksia ulkopuoliseen maailmaan. Sillä niitäkin on oltava, pelkkä itsensä ja kykyjensä omistaminen ei oikeastaan riitä. Täytyy olla oma pääsy tilaan kulkemaan ja tyydyttää perustarpeet kuten ruoka ja vaatetus.

On lisäksi oltava oikeus tuotannonvälineisiin, joilla voi itseään toteuttaa. Ne saattavat olla itsetuotettuja tai perittyjä kolmannelta osapuolelta. Tämä jakaa vasemmistolibertaareja ja oikeistolibertaareja. Tämä voi tapahtua myösmarkkinoilla. Vasemmistolibertaarit olisivat valmiita jakamaan nämä perustarpeet tasapuolisesti.

Kumpikin puoli puolustaa omistusoikeuksia, vasemmistolibertaarit haluavat että ihmiset omistavat itse tuotannontekijänsä ja hallinnoivat niitä demokraattisesti. On oltava maata, koneita, tehtaita, raaka-aineita, joista kaikki ovat tarpeellisia. Niitä ei saisi omistaa sinä tai minä vaan kaikki yhdessä. Nicholas Vrousalis: ”Tämä ei sulje pois sitä etteikö voisi omistaa muita asioita, kuten autoja, hammasharjoja, taloja.”

Libertaari kommunisti eroaa tässä vasemmistolibertaarista ja varsinkin oikeistolibertaarista. Demokraattinen omistus tarkoittaa, että tuotantotilat omistetaan yhteisesti – kuten tehtaat, koulut, sairaalat ja toimistot. Libertaari kommunisti uskoo että on oltava oikeus kontrolloida työpaikkaasi.

Demokraattinen omistus tarkoittaa myös bruttoinvestointeja, jotka nykykapitalismissa määräytyvät markkinoilla.

Nicholas Vrousalis näkee lisävaihtoehdon. Todellisina demokraatteina luotaisiin kannustimia pääomamarkkinoilla,  sananvaltaa demokraattisesti päättää, montako sairaalaa, koulua jne rakennetaan. Päätäntävallan pitäisi olla paikallista.

Nicholas Vrousalis uskoo Engelsin tapaan että valtio aikanaan häipyy pois. Mitä enemmän taloudellista toimintaa valuu alemmille demokratian tasoille, sitä enemmän se sulautuu toisiinsa. Demokraattisten prosessien kuten parlamenttien ja neuvostojen, kunnanvaltuustojen, kautta vähitellen valtio häviää sulautuessaan ihmisten jokapäiväiseen toimintaan. Tämä on libertaarisen kommunismin traditiossa tie eteenpäin ja tätä on tuotava esiin.

Kuinka päästään täältä sinne? Hän tarjoaa vastaukseksi vanhanmallisia demokraattisia neuvostoja joissa ihmiset ottavat haltuun työpaikkansa. Pomoista hankkiudutaan eroon ja työntekijät nimittävät itsensä tuotantoprosessin hallitsijoiksi. Näin on tapahtunut Venäjällä 1917, Saksassa 1918, Espanjassa 1936, Unkarissa 1956 ja Portugalissa 1974.

Nicholas Vrousalis haluaa tehdä eron sen suhteen mikä on periaate ja mikä on valittu strategia. Edellä mainittu on strategia. Sitten on myös periaatteita ja traditioita, näiden miettiminen ja ylöskirjoittaminen on poliittisten filosofien tehtävä.

Yövartija-valtio on 1700- ja 1800-lukujen liberaalien keksintöä, ei libertaarien omaa ajattelu. Liberaali onkin aikanaan tarkoittanut vasemmistolaista. Moni vasemmistolainen kuten Bakunin tai Kropotkin tuntisivat liberalismin tavallaan myös omakseen ja olisivat ilman muuta vannoneet libertaarisen kommunismin nimiin.

Henkilöt kuten Ayn Rand, Benjamin Tucker tai Robert Nozick omivat libertarismin tarkoittamaan konservatiivista klassista liberalismia.

Yövartija-valtion tehtävä on ainoastaan ylläpitää ja pistää toimeen sopimuksia, suojella markkinatransaktioita sen lisäksi järjestää joitain aivan peruspalveluita joita markkinat eivät tuota kuten maanpuolustus. Nicholas Vrousalis ei tunnustaudu järjestelmän ihailijaksi monestakin syystä, ensimmäiseksi siksi että hän on kapitalismia vastaan.

Sosiaalidemokraattinen tuloja uudelleen jakava valtio on myös valtio. Pitää senkin suhteen varoa ettei se uhkaa vapautta. Se on siltikin parempi kuin yövartijavaltio, mutta libertaari kommunismi olisi parempi kuin kumpikaan näistä järjestelmistä.

Nicholas Vrousalis vastustaa myös itsensäomistamista kantilaisittain syin. Idea, että itsensä voi omistaa, että ylipäätänsä ”minun” voi omistaa, on väärä. Se rikkoo ihmisarvoa vastaan. Kirjoja, kyniä, hammasharjoja ja kynsilakkaa voi omistaa, mutta ihmistä ei, ihmiselle ei voi määritellä edes hintaa.

Ihmisiä ei voi myöskään ostaa tai myydä. Ihmiseen ei voi olla omistusoikeutta, ei ruumiiseen, ei henkilöön, ei kykyihin. Jos tämän ymmärtää toisen, voi toisenkin määritellä orjaksi.

Nicholas Vrousalisin utopia on nozickilainen. Anarkia, valtio ja utopia -kirjassa esitettiin eräänlainen pluralistinen paratiisi (tai helvetti). Liberaaleille liberalismia, kannibalismia kannibaaleille jne. – kaikki ovat vapaita tekemään mitä itse haluavat toisten sen kummemmin toisten tekemisiin puuttumatta.

Kenellekään ei pitäisi antaa valtaa yli toisten.

Se mitä kukin autonomiallaan tekee, on tapahduttava oikeista syistä ja järkeä käyttäen. Tämä ei voi toteutua yövartijavaltiossa tai monarkiassa vaan vain pienen valtion anarkismissa. Markkinaprosessit voivat synnyttää tällaisia valtasuhteita toisten yli ja tekevät toisesta tämän palvelijan. Kapitalismissa tämä voisi tapahtua ja siksi se on hylättävä.

 

Read more »

Mika Maliranta: Startupeilla saattaa mennä yli kymmenenkin vuotta ennen kuin ne näkyvät bkt-tilastoissa

By |

Etlan tutkimusjohtaja ja Jyväskylän yliopiston kansantaloustieteen professori Mika Maliranta on Starupit kansantaloudessa -julkaisun yksi toimittajista ja kirjoittajista. Sen kustansi Etla.

Steve Blankin määritelmä startupeille on ehkä kaikkein käytetyin: Startup on tilapäinen organisaatio, jonka tarkoituksena on etsiä toistettavissa olevaa ja skaalautuvaa liiketoimintamallia.

Suomessa vuosittain syntyvästä noin 30000 yrityksestä alle 100 sopii tähän määritelmään. Ne ovat kasvuhakuisia, kansainvälistyviä ja ennen kaikkia itsenäisiä.

Mika Malirannan mukaan puhutaan paljon siitä, että yrittäjyys on talouskasvulle tuiki tärkeää ja juuri uudet yritykset.

Hän on ollut mukana tutkimassa tätä viimeisen vuosikymmenen, Mika Maliranta: ”Keskimäärin uudet yritykset eivät ole kovin hyviä, itse asiassa lyhyellä aikavälillä uusista yrityksistä on enemmän haittaa kuin hyötyä tuottavuudelle ja taloudelle. Erityisesti tuottavuudelle joka on kuitenkin talouskasvun keskeinen tekijä.”

Moni uusista yrittäjistä tulee heikosti tuottavista yrityksistä, eivätkä nämä yrittäjät välttämättä ole innovatiivisuuden tai tuottavuuden kannalta kovinkaan tärkeitä.

Muutama vuosi sitten Mika Maliranta oli mukana tutkimuksessa jossa katsottiin minkälaisia taustatekijöitä yrittäjäksi lähtevillä oli. Paljastui, että selittävät tekijät ovat samoja kuin työttömäksi joutumisen kanssa. Vaikka kasvusta puhutaan paljon, ei aikaisempi näyttö suoraan tukenut tätä.

On ajateltu, että yrittäjyys on siksi tärkeää, että palkkatyössä oppineet omaavat tärkeää osaamistaan ja tieto monistuu ja leviää kansantaloudessa kun perustetaan uusi yritys. Tätä tutkimukset eivät näyttäneet todella tapahtuvan.

Tällöin yrittäjyyttä ei tarkemmin eritelty, vaikka yrittäjät ovat erittäin sekakoosteinen joukko. Määrällisesti eniten on kuitenkin elinkeinonharjoittajia. Nyt Suomessa on tilastoja, joissa ensi kertaa on päästy erittelemään eri yrittäjyydenmuotoja aikaisempaa tarkemmin.

Etlan kirjasessa jaetaan yritykset kahteen, itsensätyöllistäjiin ja yrittäjiin.

Itsensätyöllistäjät ovat pääosin yrittäjiä, joiden yritys on muodoltaan luonnollinen henkilö. Yrittäjät ovat taas kommandiitti- tai osakeyhtiöiden omistajia, usein pääomistajia.

Startup-yrittäjät ovat keskimäärin korkeammin koulutettuja ja heidän yritystensä palkkasumma on 11-kertainen keskimääräiseen nähden.

Etlan tutkimuksessa käytettiin yhdistettyä työnantaja-työntekijä-aineistoa, johon oli yhdistetty nyt tietoja myös yrityksen omistajista. Tällaisella aineistolla voidaan tarkastella omistuspohjia kattavasti.

Tällaisen aineiston pohjalta tulokset alkoivat näyttää aikaisempaa järkevämmältä. Niistä yrityksistä, jotka ovat toimialallaan muita yrityksiä tuottavampia, työntekijöitä lähtee ”todellisiksi” yrittäjiksi herkemmin kuin toimialansa heikoimmista yrityksistä.

Toinen kiinnostava tulos on että nämä yritykset ovat menestyksellisempiä kuin ne, joissa uusi yrittäjä on heikommin tuottavasta yrityksestä, Mika Maliranta: ”Saadaan näyttöä että tämäntyyppiset yrittäjät toimivat ketjuna vanhasta yrityksestä uuteen yritystoimintaan elikkä hyvistä yrityksistä tulee uusia yrittäjiä, tuottavia yrityksiä ja menestyviä yrityksiä.”

Tästä syntyvä kokonaiskuva yhdistelee vanhempaa ja uudempaa tutkimusta, jonka mukaan yrittäjyydellä on sittenkin kansantalouden tuottavuuden kannalta positiivinen vaikutus – se tulee kuitenkin viiveellä tuskaisen valikoitumisprosessin kautta. Iso osa muista yrityksistä on edelleen heikosti tuottavia ja lopettavat toimintansa usein aika pian.

Hyvätkään yritykset eivät välttämättä näy BKT-numeroissa, jos ne ovat liian pieniä.

Mika Maliranta: ”Keskeistä tässä on se, että se osa on että osa näistä uusista yrityksistä jotka ovat menestyksellisesti löytäneet ne menestystekijänsä ja osaaminen on kunnossa, skaalaavat tuotantotoimintansa eli kasvavat. Tätä kautta syntyy kansantaloudellisesti merkittäviä kasvuvaikutuksia.”

Kasvupyrähdys eli skaalautuminen tapahtuu yleensä siis niissä yrityksissä, joissa tuottavuuden taso on korkea. Työllisyys lähtee vahvaan kasvuun mutta tuotanto reagoi usein hitaammin. Tämä näkyy yrityksen hidastuneena tuottavuuden kasvuna. Tuottavuuden kasvu kuitenkin kiihtyy sen jälkeen, kun tuotannon kasvu alkaa viiveellä vahvista. Viive on usein muutaman vuoden mittainen.

Perusselityksiä kasvulle on kaksi: joko yritys kohtaa ulkoisia kysyntä- ja muita shokkeja, joiden seurauksena se ”sattuu” kasvamaan. Todennäköisemmin kyse on kuitenkin siitä, että jotkut yritykset ovat oikeiden henkilöiden perustamia ja tukemia, niillä saattaa olla mentorointia, parempaa hallitustyöskentelyä, tai enkeli- ja pääomasijoittajia ja omaavat paremmat edellytykset kasvuun.

Yrittäjyys on kansantaloudelle tärkeää, vaikka vaikutukset näkyvät vasta pitkällä aikavälillä. Se on ainakin paljon yli viisi vuotta, ehkä jopa 10 tai 15 vuotta.

Mika Malirannan mukaan jos hallitus haluaa kiihdyttää talouskasvua lyhyellä aikavälillä niin yrittäjyys ei ole oikea keino, koska kyse on pitkäjänteisestä toiminnasta. Hype startuppien ja vaikka Slushin ympärillä ei näy myöskään luvuissa lyhyellä aikavälillä, vaikka paljon niistä puhutaan.

Kansainvälisessä tutkijaporukassa katsottiin kasvuyrittäjyyttä: Sen mukaan parhaissa kasvuyrityksissä syntyy paljon tuotosta työpanosta kohden. Nämä yritykset lähtevät kasvamaan ja skaalaamaan tuotantoa ja näyttelevät talouskasvussa merkittävää roolia. Ne työllistävät noin kolme-neljä kertaa sen mitä olemassaolevat ei-kasvu-orientoituneet firmat työllistävät.

Suomi pärjäsi tässä vertailussa oikein hyvin. Vaikka näiden yritysten lukumäärä on noin 3-6 prosenttia kaikista säilyneistä firmoista, ne Suomessa vastaavat noin 37% syntyneistä työpaikoista.

Kasvu tapahtuu useiden onnistumisten ja epäonnistumisen kautta, yrittäjäriskikin voi  realisoitua. Yritysekosysteemi kohtaa yritysevoluutiota ja tapahtuu valikoitumista. Tämä mekanismi on tärkeä. Joka vuosi markkinoille tulevat yritykset ovat osa ”survival gamea”, vahvimmat säilyvät ja kasvavat. Siitä koko kansantalouden tuottavuus kasvaa ja vahvistuu.

Jos tarkastelee yksityisen puolen teollisuutta ja palveluja, niiden dynamiikassa on nähtävissä tiettyjä eroja. Suomen palvelusektorin dynamiikka on heiveröisen maineessa, mutta Mika Malirannan tuntuma analyysien pohjalta on se, että se on mainettaan parempaa ja kestää kansainvälisessä vertailussa.

Julkisen sektorin ei pitäisi estää valikoitumisprosessia vaan luoda hyvin toimiva pelikenttä. Julkinen sektori saattaa häiritä tätä esimerkiksi yritystukien avulla. Poliitikot ja julkinen sektori voivat tukea sellaistakin yritystä joka ei ole löytänyt oikeaa menestysreseptiä. Tällaisten elinkaarta ei saisi pitkittää.

Tutkimus- ja tuotekehitystoiminta on keskeinen osa tätä kamppailua. Yritykset koittavat päihittää toisiaan, ne voivat tehdä parempia tuotteita tai tehdä tuotteitaan halvemmalla. Innovointi on tässä väline. Luova tuho valikoi parhaimmat yritysten innovaatiot. Uusi hyvä tuote tai tuotantotapa syö toisen yrityksen elinkelpoisuutta ja vie työpaikkoja. Uusi vauraus ei voi syntyä ilman että vanha tuotantotoiminta tuhoutuu. Yrittäjät ovat tämän mekanismin keskiössä.

Read more »

Elina Lepomäen kirjasta ja vähän muustakin

By |

Elina Lepomäen kirjasta ja vähän muustakin

Vapauden voitto (Otava 2018) on Elina Lepomäen 700-sivuinen teos, Uuden Suomen käsikirjoitus, josta saa kivan tosin pintapuolisen kuvan, mikä Suomen nykyistä liberaaliliikettä liikuttaa. Suurten hiffausten sijaan sillä on päivänpoliittista arvoa ja voi sitoa ihmisiä aatteeseen, jotka ovat vasta heränneet että tässähän voisi olla jotain itseään kiinnostavaa.

Sen sijaan että lukee von Misesin teoksia voi lukea Elinan teoksen. Tässä esitän muutaman kommentin teoksen lisälukemiseksi.

Uskon, että liberaaliliikettä hyödyttää enemmän koheesio kuin kuppikuntien keskeiset oppiriidat. Yleensä raskaimmat konfliktit syntyvät konservatiivien kanssa, muut ovat jo tottuneet uusliberaalien turinoihin. Jos katsotaan muita liikkeitä niin esimerkiksi anarkistit eivät halua edes puhua maahanmuuton vastustajille. Siis edes puhua! Heidän mielestään liberaalit ovat vain typeriä ja aivan väärässä sananvapaushorinoineen.

Suomessa on perinteisesti vaikuttanut ainakin keskisuuri liberaalipuolue. Nykyisin voisi löytyä kannatusta ainakin vasemmistoliiton koon verran. Liberaalien ajatusten kannatuspohja ei ole hävinnyt mihinkään vaikka puolue eduskunnasta puuttuukin. Sen sijaan liberaalisiipi löytyy jokaisesta eduskuntapuolueesta. Elina edustaa tätä pintajulkisuudessa eniten kokoomuksessa.

Lepomäki on noussut puolueen sisällä nopeasti. Ensimmäisellä varsinaisella kaudellaan eduskunnassa haastoi puheenjohtajankin. Lappeenrannan puoluekokouksesta, johon osallistuin median edustajana, jäivät mieleen mummut ja papat kukkamekkoineen ja hienoine kampauksineen ja pukuineen hotellin baarissa ryyppäämässä. Tunti sen jälkeen kun puoluekokous oli alkanut, kello taisi olla yksi iltapäivällä. Sali täyttyi vain Orpon valinnan ajaksi. Joku juoksi lobaten omia tukijoitaan viime hetkellä. Häkkänen sai 80% kannatuksen varapuheenjohtajavaalissa. Valokuvaajat liimautuivat liian lähelle äänestyksen hävinnyttä Stubbia. Ahdisti ja hävetti kollegoiden puolesta. Oli kesä Saimaan rannalla. Napsin kuvia kännykkäkameralla ja tein kuvareportaasin.

Kyllä kokoomusta on aina pidetty mahdollisena liberalisoida, mutta vaikeaksi se on aina muodostunut. Risto E.J. Penttilä mietti tätä vaihtoehtoa ennen kuin perusti uudet nuorsuomalaiset, joka jäi aivan tyngäksi ehkä minua sukupolvea vanhempien yrityksen puutteesta. Kyllä, tämä on ihan oikea piikki, kaikki on nuorten täytynyt alkaa nollasta. Penttilä on nykyään vaikutusvaltainen keskuskauppakamarin puheenjohtajana, joten ei huono uravalinta.

Ehkä kokoomus ei liberalisoidu juuri ehkä eniten konservatiivien vaikutuksesta. Olisi ehkä luontevampaa jos näille olisi kaksi eri puoluetta, viestintä ja signalointi olisi selkeämpää.

Ei silleen, kyllä kokoomuksessa Elinan näkemyksiä kuunnellaan tarkalla korvalla. Kannatuspohjaa on paljonkin, mutta näkyykö tämä koskaan käytännön politiikassa. Meneekö kaikki energia kaikkien jatkuvaan vakuutteluun? Jostain kuulin, että Elina Lepomäki ottaa aina haasteen vastaan, hän väittelee ihan perusteistakin. Luulen, että Elinan kannatus on jatkuvassa kovassa nousussa puolueessa.

Kokoomuksessa hän kyllä kompromettoituu, mutta on näköjään äänestämässä soteakin vastaan. Tämä voi olla vain luulottelua.

Esimerkiksi Suomen 90-luvun laman aikaan nähtiin, että kokoomus teki kaksinaamaista politiikkaa. Yksityistettiin, että kaverit pääsevät käsiksi rikkauksiin. Puolueella oli koko ajan ketunhäntä kainalossa ja siksi moraalisesti alakynnessä. Tähän Elinan hahmo tuo poikkeuksen, hän on siihen mittaan ideologinen että ilmoittaa myös käsityksensä, miksi mikäkin on hyväksi.

Katseeni etsiytyy tätä taustaa vasten keskustaan. On maataloustukiaiset ja huoltovarmuus. On kansanterveydelle hyväksi mitä vähemmän juomme bisseä ja poltamme tupakkaa. Nämä poikkeuksellisia tuotteita, mutta että maatalous hyötyisi siitä että sen markkinat ovat kuolleet on hiukan erilainen väite.

On hankalaa, että kaikki tuotantotuet pyrkivät synnyttämään kartelleja, vaikka tuulivoiman tuet. Koko taloutta haittaa mutta joku saattaa kääriä varsin mittavat monopolivoitot.

Elinan kirjan julkaisutilaisuus lähetettiin suorana HS-tv:lläkin. Vastaavia lähetyksiä on tehty tyyliin hallituksen muodostumisen aikaan tai kun presidentti puhuu kansalle.

Elina on syntynyt samana vuonna kuin allekirjoittanut, Ogelin kimmoja. Hän on älykkään naisen maineessa, näin on annettu ymmärtää ihmisten toimesta jotka ovat hänet tavanneet. Haastattelin Elinaa hänen Libera-aikoinaan. Kukaan mediassa ei ollut kiinnostunut. Elinan sanoin: ”Libera on Suomen ainoa täysin yksityisen rahoituksen voimin toimiva ajatuspaja, joka keskittyy edistämään yksilönvapauksia, vapaita markkinoita ja vapaata yhteiskuntaa.”

Hän puhuu kaverikapitalismin vastustamisesta, mikä on ihan luontevaa. Onhan vasemmistokin hyväksynyt markkinat mutta ei kapitalismia. Tuotteita saa välittää markkinoilla mutta tuotannontekijöiden määrän kasvattaminen on väärin.

Noin 95% kritiikistä, joita käyn kapitalismin puolustamiseksi, on puhetta sen eriarvoistavasta vaikutuksesta. Yritän aina sanoa, että ihmiset ovat erilaisia, mutta heillä on yhteinen ihmisarvo. Ketään ei voi mitata pelkän taloudellisen arvonsa mukaan, rikkaitakaan.

Vapaakauppa on niin kuin kaikki kauppa, parhaiten toimii täysin vapaana. Tulkitsen, että Trump on vanhan rahan edustaja kääntyessään tätä vastaan.

Lepomäki kirjassaan viittaa amerikkalaisten tapaan uskoa, että jokainen vallanpitäjä haluaa pohjimmiltaan kohottaa itsensä tyranniksi. Itse asiassa koko Amerikka on täysin epä-älyllinen siinä mielessä että se ei täysin luota ihmisen kykyyn nähdä muita paremmin. Sen sijaan uskotaan yksilön kykyyn saada oma elämänsä kukoistamaan.

Älymystö Euroopassa kammoaa tällaista lähestymistapaa. Älymystöön ei välttämättä pääse olemalla riittävän älykäs vaan siksi että seurailee hegemonisen älymystön kulloisiakin mieltymyksiä. Ei siis niin päin että on älykästä olla vaikka marxilainen vaan että älymystö on marxilainen. Älymystö on samanlainen luokka kuin mikä tahansa muukin, jossa on omat fadinsa ja suositut juttunsa.

Atlantin välillä on suuri henkinen etäisyys, Euroopassa älymystö ei oikein käsitä Trumpia ja tällainen ylemmyydentunne saa vain ivalliset naurut Atlantin takaa. Mitenkään epäilemättä etteikö Amerikan hallintokin ole täynnä poikkeusyksilöitä.

Luokista puhuttaessa, on ongelmallista asettaa tietty ryhmä tai sen intressi etuoikeutettuun asemaan syrjintää vastustaakseen. Juuri tällaiset etuoikeudet ovat alun perin synnyttäneet nämä erot, yläluokan. Vallankumous on sitä, että tällainen yläluokka tehdään toimettomaksi.

Elina kirjoittaa:

”Avoimessa länsimaisessa liberaalissa taloudessa järjestelmä ei saa lokeroida ihmisiä ennalta, vaan he saavat ensisijaisesti lokeroida itse itsensä. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, ettei muualta Suomeen tulevia henkilöidä kohdella sen kummallisemmin kuin täällä oleviakaan. Se tarkoittaa sitä, ettei ihmistä arvioida hänen taustansa, oletettujen ominaisuuksiensa tai johonkin ryhmään kuulumisen perusteella, vaan yksilönä hänen omien tekojensa kautta. Myös ominaisuuksien perusteella ihmisten suosiminen eli positiivinen syrjintä on syrjintää.”

Oikeasti on aina olemassa yksilö ennen ryhmää. Tämän ymmärtäminen on kaiken vapausajattelun ydin. On anarkiaa sanoa, että täysin valtioton vapaiden sielujen liitto johtaa suurimpaan yhteiskunnalliseen maksimiin.

Erilaisia syrjittyjä ryhmiä voi löytää vaikka kuinka, mutta toisen yksilön oikeuteen nauttia vapaudestaan ei saisi koskea. Hienosti sanottuna yksilön absoluuttinen vapaus on absoluuttinen keino toteuttaa itseään, vapaan sielun manifestaatio.

Palatakseni Trumpiin: koska toimittajat esittävät typeriä kysymyksiä, kysäisin Trumpia koskevassa haastattelussa miksi hänellä on niin kamala tukka. Miten se pysyy muodossaan? On mielenkiintoista, että vaikka kuinka henkilöä haukutaankin niin hänen tukastaan ei saa kysyä, se olisi epäkunnioittavaa. Ehkä hän on pyrkinyt presidentiksi juuri väistääkseen kaikki hiuksiaan koskevat kysymykset.

Oikeasti uskon, että hän vain nauttii huomiosta ja näyttää tämän presidenttinä tekemällä pientä kiusaa vähän kaikista. Vähän kuin joku olisi kohonnut suorittavasta portaasta johtoportaaseen mutta säilyttänyt kaikki typerät juttunsa.

Hallitus sai aikaan suuren alkoholin liberalisoimisen Suomessa. On ongelmallista, että uudistuksen yhteydessä puhuttiin limuviinoista, mitä ikinä ovatkaan. Tämä on tyypillistä lobbausta, panimoteollisuuden lisä, ei tällaista kysyntää Suomessa koskaan ole ollutkaan. Toistaiseksi löytyy vain lonkero ja erilaisia breezereita.

Paikallista sopimista ajaa Lepomäkikin. Tämä ei mielestäni ole isoin nykyongelmista. Työmarkkinat ovat polarisoituneet. Vanhempi työväki on turvallisissa palkkatöissä ja nuoret silpputyössä. Alle 30-vuotiaat ovat kohta helpommin irtisanottuja. Ikärasismi koskee vain vanhempaa ikäluokkaa.

Nykyiset päättäjät eivät ole enää niin nuoria kuin luulevat olevansa. Monet tärkeät politiikanlohkot eivät uusiudu, ei tule perustuloa, laillista kannabista,    sunnuntaiyönä saa kyllä kaupassa. Ehkä olisi hyvä ottaa tarpeeksi iäkkäiltä äänioikeus kokonaan pois.

 

Read more »

RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.arabialainensulka.fi/category/talous-politiikka-yhteiskunta">